"Anteeksi, kreivi Gerhard! Tehän tahdoitte tulla esitetyksi kuningattarelle", sanoi nyt ritari Jon ääneen ja kääntyi kreivi Gerhardiin. "Suokaa minun näyttää teille tietä!" Hän astui nopeasti edeltä, ja kreivi Gerhard seurasi häntä tanssisalin kynnykselle. Sinne jäi kreivi seisomaan, nojaten selkäänsä ovipieleen, ja välittämättä Jon ritarista, joka nopein askelin astui saliin, kumarsi hän jäykästi kuningattarelle.
"Jalo Holsteinin kreivi Gerhard toivoo saada tervehtiä teidän armoanne", sanoi vanha ritari, joka oli lähestynyt kuningatarta, luullen kreivin olevan vieressään. Kuningatar oli juuri noussut ja keskusteli vilkkaasti herttua Waldemarin kanssa.
"Kreivi Gerhard!" toisti hän osanottavasti. "Missä hän sitten on? Minä en näe häntä."
"Mitä? Onko hän kadonnut?" — sanoi Jon ritari ja katsahti ihmeissään taakseen.
"Tuolla ovella, teidän armonne!" yhtyi herttua puheeseen ivallisesti hymyillen ja ylpeydellä tuntien etevämmyytensä. "Jalo kreivi ponnistelee suurella vaivalla osoittaakseen kunnioitustaan teidän armollenne, pysytellen ujona loitommalla. Minä uskon varmasti, että hän toivoo saavansa kunnian tanssia teidän armonne kanssa, mutta häneltä puuttuu sanat toiveensa ilmaisemiseen."
"Sanokaa hänelle, herra valtaneuvos, että minä mielelläni tanssin hänen kanssaan!" sanoi kuningatar vanhalle ritarille. — "Pyytäkää häntä tulemaan lähemmäksi, minä olen kauan toivonut saavani puhua niin rohkean ja kunnioitetun ritarin kanssa."
Ritari Jon kumarti ja toi kreivi Gerhardille tiedon odottamattomasta armonosoituksesta.
"Pyhä Yrjänä minua auttakoon!" sanoi kreivi pelästyneenä. "Minä en ole ikipäivinäni tanssinut, ja näissä helvetin siteissä en pääse liikkumaan, mutta kuningattaren käskiessä, tahdon vaikka lentää! — Jumalani, on ihme, jos pääsen elävänä täältä", mutisi hän hiljaa. Hän tointui nopeasti, ja — ettei näyttäisi pelästyneeltä — tekeytyi hän niin tuiman näköiseksi kuin aikoisi hän rynnäköllä valloittaa linnoituksen. Pitkin askelin ja jäykkänä hän astui kuningattaren luo ja kumarsi. Herttua Waldemar kääntyi syrjään, salaten vain puoleksi nauruaan. Kuningattaren avomielinen puhuttelu sai kreivi Gerhardin taas tajuihinsa, palauttaen hänen tasaisen, hyväntahtoisen luonnollisuutensa. Hän puhui onnettomuudestaan Helsingborgin turnajaisissa, joissa hän oli rohjennut taistella kuningattaren värien puolesta kunnioittamatta niitä voitolla, ja se leikillinen tapa, jolla hän ivaili itseään ja taitamattomuuttaan, miellytti erityisesti kuningatarta.
"Te voitte laskea leikkiä pienestä onnettomuudesta", lisäsi kuningatar peittelemättä hyväntahtoista kunnioitustaan, "sillä tärkeämmät ja vakavammat tilaisuudet ovat suoneet teille ritarikunnianne! Te voitte hyvin!" lisäsi hän, ja katseli hymyillen kreivin täyteläistä vartaloa ja jäykkiä käsivarren liikkeitä — "maailma ei ole pidellyt teitä pahoin, herra kreivi".
"Minun pitäisi nuorena leskimiehenä näyttää laihalta ja surkealta", sanoi kreivi Gerhard punastuen. "Mutta suokaa minulle anteeksi, teidän armonne! Sitä onnea, jonka menettämistä minussa ei huomaa, minulla ei ole ollut ilo tuntea. Se taisikin olla suurin erehdykseni tässä maailmassa, sen olen aivan äsken huomannut. Mutta kuori pettää, teidän armonne. Toivonpa kahdeksan päivän kuluttua voivani olla paljoakin hoikempi, jos teidän armonne käskee — —"