KYMMENES LUKU.
Oli Danehoven viimeinen kokoontumispäivä. Tänäpäivänä tapahtuisi asioiden käsittely vanhan tavan mukaan taivasalla, suurella viheriällä linnanpihalla. Sinne eivät päässeet ainoastaan aateliset läänitysherrat, valtakunnan piispat ja pääpapit, vaan myöskin talonpojat ja porvarit. Erittäinkin varakkaammat kauppamiehet pitivät vielä kiinni tästä ikivanhasta oikeudesta, vaikka he vuosi vuodelta saapuivat vähälukuisempina sinne, ja heidän vaikutusvaltansa viimeisinä levottomina vuosina oli melkein kokonaan loppunut. Kuninkaan sotamiehet ympäröivät linnanpihan, mutta itse paikalla ei kukaan saanut kantaa aseita. Punaisesta sametista tehdyn ja suurilla kultaripsuilla reunustetun valtaistuinkatoksen alla oli korokkeelle asetettu tuoli, sen ympärillä oikealla puolen seisoi puolikaaressa pitkä jono valtakunnan piispoja ja pääpappeja hengellisissä virkapuvuissaan, Lundin vanha arkkipiispa Johan Dros etunenässä. Lähinnä häntä seisoi mestari Martinus de Dacia. Tämä oppinut herra oli tullut kahdeksan päivää sitten Antvorskovista, jossa hän oli esimunkkina. Hänellä oli heti ollut pitkä ja salainen keskustelu kuninkaan kanssa, ja hänet oli jo toisen kerran nimitetty valtakunnan kansleriksi ja kuninkaalliseksi sinetinsäilyttäjäksi. Hän oli noin viidenkymmenen vuoden ikäinen mies, kookaskasvuinen, mutta hänen esiintymisessään ja kasvojenilmeessään ei huomattu suurempaa hengellistä arvokkaisuutta. Hän täytti melkein kokonaan leveän dominikaani-pukunsa, joka hänellä oli yllään, ja jonka hihoihin hän vähän päästä peitti kätensä ikäänkuin palellen. Väliin hän seisoi tuijottaen eteensä syviin ajatuksiin vaipuneena, väliin taas kavahtaen ylös ja katsellen ympärilleen ihmetellen, tai jätti hän äkkiä paikkansa ja meni ilman aihetta puhumaan jonkun oppineemman papin tai piispan kanssa teoloogisista tai filosoofisista kysymyksistä. Hänen kaljunsa, jonka paljauteen oli osaltaan syynä luonnostaan huono tukankasvu, ulottui koko pään yli, sen peitti musta kahdeksankulmainen samettibaretti, ja hänen mustissa kiiltävissä kengissään oli valkoiset korot pariisilaisten pappien tapaan. Hän näkyi suosivan komeita ja koristeltuja pukuja, vaikka kaikki vaatteet hänen päällään olivat vinossa ja huolimattomassa järjestyksessä.
Hengellisten herrojen joukossa nähtiin myöskin herttua Waldemarin matkatoveri, komea Roeskilden tuomiorovasti, mestari Jöns Grand, joka ylpeän ja uhkaavaisen näköisenä katseli vielä tyhjää kuningasistuinta, heittäen ivallisen katseen sivulleen, oppineeseen kansleriin. Vasemmalla puolen seisoi puolikaaressa ruhtinaallisia ja aatelisia virkamiehiä. Ensimäisenä heidän joukossaan nähtiin nuori Waldemar herttua kimaltelevassa punaisesta silkistä tehdyssä ritaripuvussa, hartioilla purppuran-punainen samettivaippa, johon Schleswigin vaakunaleijonat oli kullalla kirjailtu. Hänen ruskeilla kiharoillaan oli rubineilla ja kamelikurjensulilla koristettu venäläinen hattu. Hän puheli hiljaa, viisaan ja viekkaan näköisen veljensä, Langelandin kreivi Eerikin, kanssa, joka äskettäin oli saapunut Danehoveen. Lähinnä näitä herroja seisoi Hallandin kömpelö Jaakko kreivi sotapäällikkö puvussaan, kietoutuen uhmaavana siniseen vaippaansa. Hänen vierustoverinsa, komea ritari Abilgaard näkyi kertovan hänelle pilkallisia ja kevytmielisiä juttuja muutamista hengellisistä herroista. Etumaisina ritaririvissä seisoi kahdeksan kuninkaan neuvonantajaa, joiden joukosta vielä drotsi Hessel ja vanha Jon Litle puuttuivat. Niiden ritarien joukossa, jotka olivat seuranneet herttuaa, nähtiin monta uljasta ja komeaa herraa, erittäinkin Jaakko Sinijalka ja kreivi Jaakon veli Niilo Hallantilainen. Heidän kasvojen ilmeistään näki heidän levottomuudella odottavan tämän päivän asioiden ratkaisua.
Näiden molempien hengellisten ja maallisten herrojen muodostaman puolikaaren takana seisoi joukko hyvinvoipia talonpoikia lyhyihin, sinisiin, hopeanapeilla varustettuihin pyhätakkeihin puettuina ja useimmiten hatut käsissä, sillä aikaa kun rikkaat kaupunkilaisporvarit pitkissä juhlataloissaan tunkeilivat heidän eteensä kaikensäätyisten katsojien lomitse.
Kuului hiljaista napinaa joukosta, ja katsottiin usein levottomasti linnanportaille päin. Viimeinkin avattiin suuri koristeltu tammiovi, ja kuninkaallinen vaakuna-airut astui esiin valkea sauva kädessään, tehden tilaa kuninkaalle ja hänen seurueelleen. Kuninkaallisessa purppuravaipassaan, kruunu päässään ja valtikka kädessään, nähtiin kookkaan, komean kuninkaan astuvan hitaasti alas kiviportaita molempien prinssien keskessä, drotsi Hesselin, marsalkan, alimarsalkan, kamarimestari Ove Dyren, kamaripalvelija Raanen ja kamaripoikajoukkueen seuraamana, joiden etunenässä kaunis Åke Jansson kulki. Kanssa väistyi kunnioittavasti syrjään, ja ritarien puolikaari avautui kuninkaan ja hänen seurueensa astuessa valtaistuinta kohti. Hän tervehti pikaisesti joka taholle, ja hänen levoton katseensa harhaili ympäri väkijoukon. Niinpian kuin hän oli istuutunut valtaistuimelle, prinssi Eerik oikealla sivullaan ja prinssi Kristoffer vasemmalla, ilmoitti kolme voimakasta torven toitotusta Danehoven alkaneen. Jännittävän hiljaisuuden jälkeen nousi kuningas ja otti kruunun päästään. Hän laski sen punaiselle samettityynylle, ja hovimarsalkka ojensi sen arkkipiispalle. Samoin ojennettiin valtikka oppineelle Martti kanslerille, joka piteli sitä sametti tyynyllä varoen ja kunnioittavasti sekä huomattavasti ponnistellen vaipumasta ajatuksiinsa, ettei pudottaisi sitä.
"Tänä päivänä minä en ole tuomarina", sanoi nyt kuningas. "Minä olen itse riitapuoli siinä asiassa, joka tänään ratkaistaan, se koskee valtakunnan ja kruunun oikeuksia. Airut! Kutsukaa valantehneet esiin!"
"Danehoven nimessä!" huusi airut, — "astukaa esiin valantehneet miehet!"
Ja nyt astui vanha Jon Litle yhdeksän totisen, arvossapidetyn herran kanssa keskelle piiriä. Valantehneet olivat kaikki hyvintunnettuja ja kunnioitettuja miehiä valtakunnan eri maakunnista. He paljastivat päänsä valtaistuimen ja kokoontuneen kansan edessä, ja heidän harmaat hiuksensa osoittivat, että he olivat melkein vanhimmat kaikista koolla olevista herroista. Jon ritari, ollen heidän esimiehensä ja puheenjohtajansa, seisoi etumaisena. Hän kumarsi valtaistuimen edessä ja sitten kummallekin sivulle, jonka tehtyään hän sanoi kovalla äänellä: "Lukekaa asiakirja kansalle ja säädyille, herra drotsi!"
Drotsi Pietari tervehti samalla tapaa astuessaan esiin, korkea töyhtöhattu vasemmassa kainalossa, ja levitti auki suuren pergamenttilehden, josta hän hitaasti ja selvästi luki kuninkaan ja herttua Waldemarin välisen riitakysymyksen Alsin omistusoikeudesta. Senjälkeen hän vaikeni ja poistui paikalleen valtakunnanneuvoston joukkoon.
Vanha ritari Jon alkoi nyt taas puhua. "Meille kaikille on tunnettua", alkoi hän lujalla ja rauhallisella äänellä, "että jalosukuinen Etelä-Juutinmaan herttua Waldemar kaksi vuotta sitten, ollessaan vielä tanskalaisen kuninkaan Eerik Kristofferinpojan holhouksen alaisena, on luullut itsensä oikeutetuksi vaatimuksiin, jotka kuningas ja valtakunnanneuvosto hylkäsi valtakunnan perustuslakia ja kuninkaan oikeuksia loukkaavina. Siitä huolimatta ei kuningas Eerik Kristofferinpoika ole kieltänyt jalosukuista sukulaistaan, tämän täysikäiseksi tultua, esiintuomasta tälle Danehovelle niitä vaatimuksia, joihin hän vielä luulee olevansa oikeutettu, ja ovat molemmat korkeat riitapuolet jättäneet asioiden ratkaisun näille käräjille. Maan parhaimpien miesten päätöksen mukaan olen minä, valtakunnanneuvos ja ritari Jon Litle, yhdentoista tanskalaisen miehen kanssa valantehneinä valtuutettu julistamaan tuomion tässä asiassa. Kaksi näistä miehistä on poistunut oikeudesta, kieltäytyen todistamasta ja tuomitsemasta asiassa, jota he eivät täydellisesti tunne. Mutta kypsän harkinnan jälkeen olemme me toiset kymmenen miestä, jotka täällä seisomme, valantehneinä omantuntomme mukaan langettaneet tuomion tässä asiassa, ja me vastaamme siitä Jumalan ja ihmisten edessä. Jos joku näiden kahden miehen kieltäytymisen johdosta tahtoisi selittää tuomion laittomaksi, niin sanokoon hän sen ajoissa, ennenkuin tuomio julistetaan! Ja silloin on asian lopullinen ratkaisu jätettävä siksi kunnes ensi Danehovella voidaan valita uusi lautakunta. Muussa tapauksessa julistavat käräjät tämän kymmenen valantehneen tuomion oikeaksi ja pysyväksi!" Vanha herra vaikeni ja loi kokoontuneisiin totisen, läpitunkevan katseen. Yleinen äänettömyys seurasi, ja kaikkien kasvoissa kuvastui jännitys ja tuskallinen odotus. Kuningas teki levottoman liikkeen, mutta vaikeni myöskin. Herttua Waldemar, Jaakko kreivi ja mestari Grand katselivat tarkkaavaisina kuningasta. He heittivät toisiinsa merkitsevän katseen ja vaikenivat.