"Siis me ryhdymme tuomion julistamiseen!" alkoi ritari Jon taas puhua, ja hänen viittauksestaan ojensi vanhin valantehneistä hänelle suuren pergamenttikirjeen, jossa vihreässä silkkinauhassa riippui seitsemäntoista vahasinettiä. Vanha valtaneuvos levitti asiakirjan ja luki ääneen ja selvästi:
"Me allekirjoittaneet, valantehneet tanskalaiset miehet: Mogens Pederson, Niilo Due, Ture Menersson Jyllannista, Johan Bartsson Fyenistä, entinen Lundin vouti Niilo, Jon Litle, Mogens Corvingson Skånesta, Anders Nilsson, Olavi Tygesson Själlandista ja Jaakko Flep Laalandista ilmoitamme ja vannomme tämän Tanskan neuvoston edessä olevamme täysin tietoisia siitä, että omistusoikeus koko Alsin maahan, sen linnoituksiin ja linnaan sekä asujamiin kuuluu kruunulle ja Tanskan valtakunnalle valanvelvollisuudella. Talonpojat kuuluvat kuninkaalle valtion puolesta. Kuitenkin pidettäköön kuninkaan lapsille heidän isänperintö-osansa, joka on otettava sieltä, ja joka on heille kuningas Waldemarin kuoleman jälkeen tunnustettu. Ylläolevista tiluksista olemme tiedon saaneet sen avonaisen selityksen kautta, joka siitä ennen on annettu Etelä-Juutinmaan Eerik herttualle, herttua Waldemarin isälle. Jos nyt tälle olisi kaikki maa kuulunut, niin ei tiluksia olisi erityisesti mainittu. Sillä ja sen vuoksi määräämme me kuninkaalle ja valtiolle omistusoikeuden koko Alsiin, sekä täyden vallan ja oikeuden. Todistukseksi me olemme vannoneet tämän pyhän sakramentin päällä arkkipiispan ja kuuden piispan läsnäollessa, ja ovat he asian vakuudeksi liittäneet sinettinsä tänne meidän sinettiemme joukkoon." Hän luki nyt kaikki allekirjoitukset. Sitten hän vaikeni ja katseli rauhallisena hyvin erilaisia kasvojenilmeitä ympärillään. Kuninkaan kasvoilla nähtiin voitonriemuinen hymy, vaikka hän räpäyttelikin levottomasti silmiään, heittäen epäluuloisen katseen herttua Waldemariin ja Jaakko kreiviin, joiden posket punottivat suuttumuksesta, heidän kätensä suonenvedontapaisesti tapaillessa vaippojensa helmuksia.
Drotsi Pietari ei poistanut katsettaan herttuan kasvoilta, joilla äkkiä kuitenkin ilme oli muuttunut, sillä hän koetti hymyilemällä ja olkapäitään kohauttamalla osoittaa ettei välittänyt tästä vahingosta. Kaikin olivat vielä ääneti. Mutta silloin astui hengellisten herrojen rivistä esille rohkea mestari Grand. "Tuomio on voimaton!" sanoi hän kovalla äänellä: "Siitä puuttuu kahden valantehneen nimi; se ei ole täydellinen; tähän tarvitaan erityinen hengellinen vahvistus!"
"Tämä vastaväite ei pidä paikkaansa", vastasi Jon ritari tyynesti, "Danehove on minun ajoissa tekemäni kehoituksen jälkeen vaiennut ja siten tunnustanut tuomion lailliseksi. Pyydän teitä liittämään hengellisen vahvistuksenne, kunnian arvoisin herra arkkipiispa Johannes!"
Tämän kehoituksen saatuaan astui vanha arkkipiispa esiin. Rauhallisesti tuntien arvonsa hän kohotti koukkusauvansa ja sanoi: "Pyhän kirkon nimessä tahdon minä täällä selittää sen, minkä minä tulen lisänä omani ja kirkon sinetin alle kirjallisesti liittämään tähän asiakirjaan. Sen tietäkööt kaikki, että mainittu tilus Etelä-Juutinmaan herttuakunnassa, ja kaikki raha, joka verona kannetaan Etelä-Juutinmaalla se on näillä käräjillä laillisesti ja oikeudenmukaisesti määrätty lankeevaksi Tanskan kuninkaalle, jolla siihen valtion puolesta on ikuinen omistusoikeus; ja me kiellämme pannan uhalla kenenkään sekaantumasta Alsin tai yllämainittujen tilusten hallitsemiseen ilman Eerik kuninkaan tai hänen jälkeläistensä tahtoa tai tietoa."
Vaikka vanha arkkipiispa mestari Grandin rinnalla näytti mitättömältä ja halvalta, lausui hän kuitenkin nämä sanat niin tyynen arvokkaasti, etteivät ne voineet olla vaikuttamatta. Hän vetäytyi sen jälkeen paikalleen. Mestari Grand puristi harmistuneena huulensa yhteen, astuen hänkin takaisin paikalleen. Silmänräpäyksen ajan vallitsi kuoleman hiljaisuus suuressa ihmisjoukossa. Nyt nousi kuningas äkkiä ja julisti Danehoven päättyneeksi; hänen sanojansa seurasi kolme voimakasta torven toitotusta. Arkkipiispa ja kansleri astuivat sen jälkeen valtaistuimen eteen, kantaen kruunua ja valtikkaa. Kuningas painoi lujasti kruunun päähänsä, tarttui valtikkaan ja astui nopeasti alas valtaistuimelta. Ritarien jono avautui, kansa väistyi syrjään, ja kuningas astui prinssien ja seurueensa kanssa takaisin linnaan. Parhaimmassa järjestyksessä hajaantui kokous, mutta eri puolueiden ritarit katselivat toisiaan melkein tuskallisen äänettöminä. Ainoastaan Jaakko kreivin ja Mestari Grandin kuultiin huudahtavan pari sanaa, siten välittömästi ilmaisten hillityn suuttumuksensa. Mutta herttua Waldemar ei näyttänyt olevan millänsäkään; viisailla silmillään hän tarkasteli uskollisimpien ritariensa jonoa, ja tehtyään pikaisen liikkeen peukalollaan suutaan kohti, hän poistui iloisen drotsinsa kanssa siihen osaan linnaa, jossa hänen huoneensa olivat.
Illalla tämän tärkeän toimituksen jälkeen oli linnassa suuret juhlat, joihin kuningatar ja pieni Merete prinsessa hovinaisineen ottivat osaa, ja jossa kuningas itse oli läsnä molempien nuorten prinssien ja koko hoviseurueen kanssa. Sekä linna että kaupunki oli komeasti valaistu. Viulut ja huilut kaikuivat ritarisalista. Päivän vakavat tehtävät näkyivät kokonaan unohtuneen iloisessa seurustelussa ja vaihtelevassa leikissä, jossa ilon ja totisuuden, ritarillisen kohteliaisuuden ja peitetyn intohimoisuuden ohella punottiin monta salaista rakkausjuonta. Rakkaus ja mustasukkaisuus, toivo ja epäilys, turhamaisuus ja koreilemisen halu kilpailivat saattaakseen herkät nuoret sielut yhtä vilkkaasti väräjämään, kuin soitto ja tanssi liikutteli ritarien ja naisten jalkoja liukkaaksi kiilloitetulla puulattialla.
Samoin kuin edellisen illan juhlassa Jon ritarin luona, oli herttua Waldemar täälläkin erityisen hyvällä tuulella. Ei ollut jälkeäkään tyytymättömyydestä hänen kasvoillaan, ja hän herätti yleistä huomiota yhtä paljon iloisuudellaan ja kohteliaisuudellaan kuin ruhtinaallisella olennollaan ja loistavalla komeudellaan. Hänen kireä suhteensa kuninkaaseen oli syynä siihen, että häntä ei vielä ollut kunnioitettu ritarilyönnillä, jota hän ei voinut vastaanottaa halvemmasta kuin kuninkaan kädestä. Siitä huolimatta pukeutui hän kuin hienoin ritari, ja peittääkseen kultaisten kannusten puutetta, oli hän koristuttanut hopeakannustimensa tiheään jalokivillä. Joka tilaisuudessa hän tahtoi esiintyä kuningattaren ritarillisena ja huomaavaisena ihailijana, samaten kuin hänen viekas ja rohkea drotsinsa, ritari Abilgaard, selvästi osoitti enemmän huomiota Jon ritarin kauniille tyttärelle, Cecilialle, kuin kellenkään muulle.
Drotsi Pietari oli, kaikkien ihmeeksi, omituisen ujo ja hiljainen. Hän oli tavallisesti hovijuhlissa seuran keskus, ja erityisesti huvitti kuningatarta ja hänen naisiaan drotsi Pietarin seurustelussa nerokkaasti vaihtuva tosi ja leikillisyys, sekä hänen vapaa ja eloisa esiintymisensä, jonka ainoastaan tietoisuus siitä suosiosta, jossa hän tunsi olevansa, vakuutti hänelle. Aina Danehoven ensi aamusta, jolloin hänen kerrottiin joutuneen epäsuosioon ja menettäneen virkansa, mutta heti sen jälkeen oli nähty hänen jättävän kuninkaan huoneet hänen erityisenä suosikkinaan, uskoivat kaikki huomanneensa hänen kokonaan muuttuneen. Hän oli muuttunut vakavaksi ja hiljaiseksi, ja sen luultiin olevan ylpeyttä. Hän näytti tarkoituksella ja melkein tuskallisesti välttävän lähestyä kuningatarta, vaikka hän usein katselikin tätä ja piti tarkasti silmällä herttua Waldemarin yrityksiä koettaa miellyttää kuningatarta. Hänen käytöksestään olivat kuningattaren terävänäköiset hovinaiset näkevinään mustasukkaisen suosikin, joka vetäytyi syrjään loukatun turhamaisuuden käskystä, pitäen itseään liian hyvänä kilpailemaan herttuan kanssa ritarillisesta kohteliaisuudesta. Itse hän tiesi olevan tärkeämpiäkin syitä, joiden tähden hänen oli parempi pysyä syrjässä. Viimeisten päivien kokemus oli osoittanut hänelle, kuinka uskallettua oli hovissa, sellaisessa kuin tämä, peittelemättä seurata avonaista ja vilkasta luontoaan, ja kohteliaana ritarina avomielisesti osoittaa ihailuaan kauneudelle silloin kun siihen yhtyi synnynnäinen ylevyys. Palattuaan Danehoveen oli hän yhden ainoan kerran puhutellut kuningatarta ja silloin sopimattomaan aikaan ja mielentilassa, joka pian olisi voitu väärin käsittää. Kun hän illalla kotiin palattuaan turhaan oli koettanut päästä kuninkaan puheille, ja hänen onnettoman imettäjänsä pelastus oli kysymyksessä, oli tämä käynti ollut välttämätön. Hän oli, kuten aina, tavannut viisaan, rakastettavan kuningattarensa hyvin armollisena ja suopeana hänelle ja hänen asialleen, ja täyttäen heti hänen pyyntönsä, toimittamalla vangin vapaaksi, oli hän taas antanut hänelle uuden osoituksen hyväntahtoisuudestaan. Seuraavana päivänä oli kuningatar suurella osanotolla kuullut siitä vaarasta, josta hän niin onnellisesti oli pelastunut. Mutta sen syytä ei tiedetty kuin puoleksi, ja sitä mitä luultiin tiedettävän, ei pidetty sopivana ilmoittaa kuningattarelle. Sen jälkeen ei drotsi Pietari ollut vaihtanut sanaakaan hänen kanssaan. Se silmiinpistävä huolellisuus, jolla drotsi koetti välttää kuningatarta lähestymästä, näytti ihmetyttävän häntä ja pahoittavan hänen mieltään. Ja kun drotsi Pietari pari kertaa oli laiminlyönyt sopivammatkin tilaisuudet häntä lähestyäkseen, ei kuningatarkaan enää ollut huomaavinaan hänen läsnäoloaan, vaan seurusteli yksinomaan herttua Waldemarin, kreivi Jaakon ja seuran muiden ruhtinaallisten herrojen kanssa.
Oli myöhä ilta. Kuningas oli hiljaa poistunut ritarisalista kamaripalvelija Raanen seurassa. Drotsi Pietari oli huomannut hänen äkkiä poistuvan viekkaan kamaripalvelijan kavalasta viittauksesta, ja näkyi heillä taas olevan salainen sopimus jostakin sopimattomasta rakkauskohtauksesta, jotka olivat niin tavallisia, ja joissa Raane aina oli kuninkaan uskottu ja salainen välittäjä. Drotsi Pietari ei uskaltanut seurata heitä varoittaakseen häntä Raanesta, joka jo varmaankin oli osannut puhdistautua ja saavuttaa kuninkaan luottamuksen. Hurjan ja iloisen tanssin kestäessä drotsi Pietari seisoi yksin ja alakuloisena ritarisalin ikkunassa. Hän tunsi levottomuudella omituisen asemansa hovissa, jossa hänen ensimäisenä velvollisuutenaan oli näin huonojen esimerkkien keskellä varjella nuoren kruununperillisen sielu turmeltumasta. Hänen oli mahdoton valvoa sellaisen kuninkaan turvallisuutta, joka yhäti irstailuillaan heittäytyi häpeään ja vaaroihin, ja joka antoi luottamuksensa ihmisille, jotka mielistelivät hänen heikkouksiaan kohotakseen itse ja johtaakseen hänet turmioon. "Hänen parempaa ihmistään minä en voi pelastaa!" sanoi drotsi itsekseen. — "Nyt minun täytyy ajatella kruunun turvallisuutta!" Hänellä oli povellaan kuninkaallinen valtakirja herttua Waldemarin vangitsemiseen siltä varalta, että tämä aikoi poistua valtakunnasta. Tärkeitä tietoja oli saapunut, jotka oikeuttivat tämän askeleen, jos se nähtäisiin tarpeelliseksi. Jos annettaisiin herttua Waldemarin esteettömästi poistua Ruotsiin, palaisi hän epäilemättä takaisin vihollisen sotavoiman etunenässä, yhdessä Stig-marskin ja hänen ystäviensä kanssa, hävittääkseen maan ja kumotakseen valtaistuimen. Oltiin jo melkein varmat siitä, että tämä todellakin oli liittoutuneiden suunnitelma, vaikka vielä puuttui siitä täydellinen laillinen todistus. Drotsin ja ritari Thorstensonin oli määrä pitää silmällä jokaista herttuan askelta. Heidän hevosensa seisoivat satuloituina linnan portin holvikatoksen alla, ja keveä purjelaiva oli valmiina satamassa viemään heidät minä hetkenä, tahansa suuren Beltin yli. Monta perusteltua epäilystä painoi huolestuneen vakavan drotsin mieltä. Tänä hetkenä hän omisti kuninkaan korkeimman suosion ja luottamuksen, ja siitä yhtä tärkeästä kuin vaikeasta toimesta, joka hänelle oli uskottu, riippui ehkä maan ja valtakunnan kohtalo. Mutta hänen poissaollessaan olisi viekkaan Raanen ja hänen sukulaisensa, kamariherra Ove Dyren, helppo suistaa hänet epävakaisen kuninkaan suosiosta ja tehdä tyhjiksi hänen vaarallisten aikeittensa hedelmät. Kuitenkin niin kauan kuin Mestari Martti ja Jon ritari olivat kuninkaan neuvostossa, hän uskoi tämän pelkonsa turhaksi. Hänen silmänsä sattuivat samassa nuoreen Eerik prinssiin, joka kepeästi ja iloisesti tanssi hänen ohitsensa. Myöskään tämän erittäin tärkeän henkilön turvallisuudesta hänellä ei ollut takeita, ja ainoastaan se ajatus rauhoitti häntä, että Jon ritari hänen poissaollessaan täyttäisi drotsin paikan kruununperillisen luona.