"Ajattele mitä sanot, vanha mies!" — alkoi ritari ankarasti ja totisena puhua: — "elä sekoita minun herraani ja kuningastani moisiin asioihin! Jos tässä on tehty roistotyö, niin otan minä kuninkaan nimessä selvän asiasta ja pidän oikeuksiesi puolta. Voitko haavaltasi nousta aseenkantajani hevosen selkään ja heti seurata minua linnaan. Minä näytän sinulle ja näille kunnon kansalaisille, ettei kuningas suojele roistoja ja ryöväreitä. Missä on mies, jonka tapoit? Hän on saanut palkan teostansa, olkoon sitten kuka tahansa!"
"Täällä, täällä!" — huusivat nuoret kalastajat, jotka jo olivat löytäneet ruumiin, vetäen sitä mukanaan. "Tässä on mies; hän on kylmä ja jäykkä kuin tapettu merisika. Mies on kuninkaallinen aseenkantaja."
Ritari katseli ruumista kauan ja näkyi vaivoin salaavan harmillista yllätystä. Mies oli pitkä ja leveäharteinen, tukka ja parta sileäksi harjattu. Hänellä oli yllään punainen aseenkantajatakki. Vaakunahattu, joka oli pudonnut hänen päästään, ja jota yksi kalastajista näytteli, oli ilman höyhentöyhtöä, mutta kahdella kuninkaallisen vaakunan leijonalla kirjailtu.
"Tuo ryöväri ja roisto on varastanut kuninkaallisen aseenkantajan takin ja vaakunahatun"— sanoi ritari synkästi. — "Riisukaa, miehet, takki hänen yltään! Elkää salliko hänen kauemmin häväistä kuninkaamme värejä. Kulettakaa hänet roistojen kuoppaan! Piilköön siellä häpeätään tuomiopäivään asti! — ja nyt pois Hegnesgaveliin!"
Vanha Henner ei tuntenut enää tuskaa haavoissaan. Hän oli jo lähtenyt ratsastamaan edeltäpäin pienellä norlantilaisella, joka tuskin jaksoi kantaa häntä, mutta kulki kuitenkin jotensakin nopeasti raskasta ratsastajaa kannattaen, jonka jalat melkein koskettivat maata.
"Kas niin, pikku hevoseni!" — sanoi ritarin aseenkantaja, joka loikaten muutaman hyppäyksen ritarin sivulla, saavutti Hennerin. "Jos voit juosten kantaa tuommoisen miehen, niin ansaitset kaksinkertaisen appeen."
Ritarin käskystä veti osa kalastajista kuolleen ryövärin tien vieressä olevalle mäelle, jossa hirsipuu seisoi, toiset seurasivat vähän etempää ritaria ja haavoittunutta päällysmiestään.
"Mitenkähän pitkältä on vielä linnaan?" kysyi ritari. — "Jaksatko ratsastaa sinne asti, reipas vanhus?"
"Lapseni tähden ratsastan vielä vaikka maailman loppuun!" vastasi Henner. — "Jos ei tuo heittiö, joka kahdesti minua löi, olisi ollut niin voimaton ja jäntevyyttä vailla, niin sanoisinpa hänen vielä johonkin kelpaavan. Pari neulanraamua häneltä sain, ei hän ainakaan voi kehua kaataneensa Henner Friseriä. Hänen reima juutilainen oriinsa potkasi minua sydänalaan. Nyt olen toipunut ja voin juosta jo paremmin kuin tämä elukka. Kiitos lainasta, poikani!" — sanoi hän aseenkantajalle ja hyppäsi norlantilaisen selästä. — "Meillä ei ole neljänneksen matkaakaan linnaan, ja täytyyhän minun kuitenkin melkein kävellä, kun istun varsasi selässä."
"Elkää moittiko norlantilaiseni pienuutta!" — sanoi nuori aseenkantaja loukkaantuneena: — "Se juoksee kilpaa vaikka villivuohen kanssa kun sattuu. Mutta ei se ole mikään elefanttikaan, joka jaksaa tornin kantaa."