"No, no, elä suutu, poikani! Jos olet niin kova ratsastamaan, niin näytäppäs joudutko ennen meitä ryöväripesälle porttia avaamaan! Kuninkaan nimessä! oli roistojen tunnussana, ja kolme lyöntiä portille oli merkki. Tie kulkee suoraan metsän läpi."
Vastaamatta sanaakaan ojensi reipas aseenkantaja soihdun Hennerille ja ratsasti takaisin kalastajien luo, jotka seurasivat heitä. Hetken perästä hän palasi puettuna kuolleen aseenkantajan punaiseen nuttuun ja sotalakkiin.
"Herra drotsi, sallikaa minun näin ratsastaa edeltänne ja valmistaa teille tietä!" sanoi nuorukainen ja kuiskasi jotakin herransa korvaan.
"Vaikka niin!" sanoi ritari — "eipä taitaisi olla pahemmaksi, mutta varovasti Skirmen! Me pidämme soihdun. Sinä et voi erehtyä tiestä, tuoltahan jo linnan torni näkyy."
Kuu pilkisti taas pilvien lomasta, valaisten suuren tummanpunaisen tornin, jonka katon reunaharja oli pykäläinen, ja joka kohosi mahtavana Middelfartin salmen rannalla olevasta metsästä.
Aseenkantaja oli jo hevosensa selässä, hän kannusti kiivaasti norlantilaistaan ja oli kadonnut silmänräpäyksessä näkyvistä.
"Reipas poika!" sanoi vanhus. — "Hänellä on kotkan silmät ja kauriin jalat. Hänestä tulee vielä kerran oiva ritari. Jos oikein näen, on hän Alsingareita tai Aröbolaisia."
"Uskollinen Klaus Skirmen on Femernistä", — vastasi ritari. — "Hänen isänsä oli maan ja kuninkaan uskollisimpia miehiä; senvuoksi kuningas Aabel ajoikin hänet maanpakoon, ja hän kuoli ulkomailla. Isoisä seurasi kuningas Eerik Waldemarinpoikaa kuolemaan ja puolusti häntä varmaankin viimeiseen asti. Hänen ruumiinsa löydettiin kuolleen kuninkaan vierestä."
"Onko nuorukainen jo kauan kantanut kilpeänne, jalo ritari?"
"Vasta toista vuotta, mutta tuskinpa hopeakannustimet ehtivät tummua hänen kantapäissään. Hän ei vielä ole paljoakaan yli viidentoista ja oli viime vuonna vangitsemassa Niilo Rauhatonta Hindsholmenilta."