"Oi, viisitoista vuotta", mutisi vanhus koettaen vastustaa huokausta — "saman täytti Åse parkani eilen. Ratsastakaa joutuummin, herra ritari, kyllä minä pysyn jälessä." Ja nyt hän juoksi eteenpäin pitkin askelin.

Drotsi Pietari kannusti hevostaan, pysähtyen taas heti. Metsässä oli pimeää, mutta soihtu valaisi vanhuksen kasvot, ja säälien näki ritari harmaahapsisen urhon kalpeuden. Ponnistukset olivat irroittaneet siteet, ja veri virtasi vuolaasti vasemmasta käsivarresta ja olkapäästä. Nuori ritari hyppäsi hevosensa selästä. "Antakaa minun uudistaa siteenne", sanoi hän taitavan haavalääkitsijän katsein. "Haavasi eivät ole niin mitättömät kuin luulet. Nouse hevoseni selkään! Sääreni ovat nuoret, eikä minulla ole avonaisia haavoja."

"En toki, hyvä herra, pyhän Kristofferin ja kaikkien pyhimysten nimessä. Elkööt tämmöiset joutavat asiat viivyttäkö meitä!" — sanoi karaistu vanhus levottomana, ritarin nopeasti sitoessa heltiytynyttä sidettä. — "Tuhannesti kiitoksia! Kiitoksia, sanon minä. Joutukaa vain edelleen, niin voitte täyttää mitä lupasitte. Kuninkaan nimessä ei kukaan ole mahtavampi häntä itseään ja hänen kätyreitään kuin drotsi Pietari. Elkää välittäkö minusta! Kiiruhtakaa vain, jalo herra!"

Drotsi Pietari ei viivytellyt silmänräpäystä enempää. Hän hyppäsi takaisin satulaansa, painoi kannustimensa hevosen kylkiin ja ratsasti nelistäen linnaa kohti, vanhan Hennerin seuratessa häntä pitkin ja nopein askelin.

Hyvin linnoitetussa Hegnesgavelin linnassa oli hiljaista ja pimeää. Niemen ympärillä, jolla linna sijaitsi, kohisi vielä myrskyävä salmi. Joukko kalalokkeja lenteli korkean linnantornin ympärillä, jota maanpuolelta kuu voimakkaasti valaisi, jotavastoin siitä lankesi pitkä musta varjo salmenpuoleiselle vallille. Nostosilta oli laskettu alas, mutta suuri, muurattu portti oli lukittu. Molemmin puolin kuudenkymmenen jalan korkuista multavallia oli leveät linnahaudat, täynnä mutaista vettä. Linnan päärakennuksessa olevasta juhlasalista loistivat valot linnanpihalle, ja suurten portaitten edustalla asteli kaksi sotilasta totisina edestakaisin. Takapihalla linnan vastakkaisella sivulla odotteli kuusi ratsastajaa ja kaksi tyhjää satuloitua hevosta pienen lukitun tornioven edustalla. Täällä oli linnan salainen uloskäytävä, sekä puiden ja pensaiden peittämä nostosilta, joka nyt oli vedetty ylös. Pienestä huoneesta, joka oli tämän takapihan puolella, ja josta yksi ikkuna johti etupihalle, loisti yksinäinen valo. Siinä huoneessa, josta tuo valo näkyi, oli lattialla polvillaan naisolento, joka helminauha käsissään näytti olevan rukoukseen vaipunut. Pitkät tummat palmikot, puoleksi hajaantuneina, valuivat päivettyneelle niskalle ja kaulalle. Hänellä oli yllään tummansininen kudottu pumpulipusero, samanvärinen, tiheään poimutettu liinahame, ja sen päällä lyhyt, vaaleansininen kyökkiesiliina. Valkea, kotonakudottu, puolivillainen päällystakki oli hänen vieressään ja näkyi solahtaneen sinne hänen hartioiltaan. Hän oli selin oveenpäin, eikä huomannut sen hiljaa avautuvan. Pitkä, leveäharteinen mies, tarkasti kääriytyneenä harmaaseen matkavaippaan, ja hattu päässä, astui hiljaa sisään katsellen arasti ja pelokkaasti joka puolelle; sitten hän kääntyi ovelle päin, joka oli jäänyt raolleen, ja josta hänen viitattuaan eräät kasvot vetäytyivät pois; olisi luullut niitä vanhan viekkaan akan naamaksi, ellei punertavan huuliparran haivenet ja kiiltävä teräslakki olisi osoittaneet kurkistajan olleen nuoren soturin. Ovi suljettiin hiljaa. Pitkään vaippaansa kietoutunut olento seisoi keskellä tornihuonetta ja katseli polvistuvaa tyttöä tämän painaessa päätään helminauhaa vasten, jota hän piteli yhteenliitetyissä sormissaan polvillaan. Tyttö oli niin syvälle vaipunut hartaaseen rukoukseen, etteivät hänen aistimensa voineet vastaanottaa mitään vaikutusta ulkoapäin.

Tämän nähdessään naamioitettu herra alkoi tulla levottomaksi. Hän teki pari kertaa liikkeen ikäänkuin tahtoen puhua tai tehdä läsnäolonsa huomatuksi; mutta tyttö pysyi liikkumatonna samassa asennossa. Hän vei nyt äkkinäisellä liikkeellä käden otsalleen, ikäänkuin väkivallalla tahtoisi karkoittaa pois vastenmielisen ja tuskallisen ajatuksen. Silloin putosi hattu hänen päästään, ja näkyviin tulivat suuripiirteiset voimakkaat kasvot, joista ilmenevä kovuus ja uhka oli omituisena vastakohtana suun ympärillä väikkyvään pehmeään ja himokkaaseen piirteeseen ja epämääräiseen levottomaan katseeseen, joka ei hetkeksikään tiennyt missä viipyä. Ulkonevan, rajujen intohimojen uurtaman otsan peitti osaksi ohut, liinankeltainen tukka, joka ulottui molemmin puolin hartioille asti. Hänellä oli ritaritavan mukaan lyhyt parta suun yläpuolella ja pitkällä ulkonevalla leualla, ja hän näytti olevan mies parhaassa ijässään, lähempänä neljääkymmentä. Omituinen luonnottomuus hänen kasvojensa ilmeessä, kovuuden ja pehmeyden, hurjan voiman ja heikkouden, uhkan ja tylsyyden, kiivaitten intohimojen ja viekkaan harkinnan vastakkaiset ilmeet eivät suoneet hänelle sitä vaikuttavaa mahtavuutta ja ylhäisyyttä, jonka luonto oikeastaan oli pannut hänen olentoonsa. Mutta eniten rumensivat häntä pienet, harmaat, silmät ja silmäluomien alituinen siristely ja räpyttely, joka herätti epäluuloa ja pelkoa.

Hän seisoi vielä epäröiden jäisikö tai menisikö, mutta kun nuori polvistuva tyttö äkkiä nousi, kääntyen häntä kohti, astui hän pelästyneenä pari askelta taapäin. Hän ei nähnyt edessään pienen porvaritytön hiukan kalpeita, mutta iloisia ja vilkkaita kasvoja, jonka veitikkamaiset, mustat, silmät niin uteliaina olivat katselleet Henner Friserin ruokasäiliön ikkunaluukusta; hänen edessään ei myöskään ollut pelästynyt, itkevä tyttölapsi, joka rukoili sääliä ja armoa. Tuo kaikkien matkustajien niin kauniiksi kehuma Åse Hennerin-tytär, joksi häntä isoisän mukaan kutsuttiin, näytti ihmeellisesti muuttuneen, ja kuitenkin oli hän jollakin tavoin vielä kauniimpi kuin milloinkaan ennen. Pienen, iloisen kalastajatytön kasvoista ilmeni prinsessan aateluus ja arvokkaisuus; mutta hän oli kalpea kuin kuoleva. Nuo vilkkaat, usein veitikkamaiset silmät olivat ummessa; mutta hänen kasvoissaan oli ilme, niinkuin tunkisi hänen sisäänpäin kääntynyt katseensa luonnon salaisuuksiin ja asuskelisi vieraassa, salaperäisessä maailmassa. Hän astui juhlallisesti ja hitaasti lähemmäksi, ja sanoilla, jotka muuten olivat hänen vaatimattomalle olennolleen vieraita, varoittavan profetan äänellä, huudahti hän, nostaen etusormeaan uhkaavasti ilmaan: "Onneton kuningas! Sinä kulet kadotuksen tietä. Minä rukoilin sinun puolestasi Jumalaa, kaikkivaltiasta tuomaria, ja hän käski minun varoittaa sinua. Hiuskarvasta riippuu miekka pääsi päällä! — Käänny, käänny, ennenkuin se putoaa!" —

"Haa, mielipuoli!" — huudahti ylhäinen herra kalveten — "Raane, saatana! Missä olet? Kenen olet tuonut luokseni?" Hän kääntyi äkkiä ovea kohti, mutta tyyntyi taas ja purskahti nauruun. "Haa, sinä suulas, viekas tyttö! Oletko sinä ollut pappien koulussa? Niinkö sinä aiot minua ivata?" — sanoi hän lempeästi uhaten ja lähestyi tyttöä. "Sinä tiesit siis minun olevan täällä ja tekeydyit kuitenkin pyhäksi ja hurskaaksi! Nyt pois pyhä teeskentely, lapseni! Se kyllä kaunistaa sinua, mutta ymmärrämmehän me nyt toisemme." Hän ojensi kätensä aikoen taputtaa tyttöä leuvan alle, mutta tämä astui askeleen taapäin, voimakas, melkein suonenvedontapainen ylenkatseen ja vastenmielisyyden ilme kasvoilla. "Elkää koskeko minuun, taikka olette kuoleman oma!" — sanoi hän, nostaen uhkaavasti kätensä. Veri palasi hänen poskiinsa. Hän näytti koettavan ponnistamalla avata suuret, mustaripsiset silmäluomensa, mutta ei jaksanut pitää niitä auki. "Miten salamoi!" sanoi hän — "miten vihainen olet, isoisä! — Hui, miten silmäsi ja sormesi säkenöivät! — olet haavoittunut, verissäsi" — —

"Joutavia tyttö, ei täällä ole ketään, joka verta vuotaa eikä mikään säkenöi. Onko teeskentelysi pian lopussa? Tai kuletko todellakin unissasi, silloinpa tahdon koettaa, enkö saa sinua jollakin tavoin herätetyksi?" Sen sanottuaan hän taas koetti lähestyä tyttöä, mutta vetäytyi itse pelästyneenä takaisin, kun tyttö käänsi häneen elottomat, sieluttomat silmänsä. "Kyllä minä tiedän!" — kuiskasi tyttö salaperäisesti: — "Minä olen metsätalossa. Maan mahtavin mies edessäni seisoo. Niin kuule siis, Herra! Te olette erehtyväinen ja onneton! — Te olette myyty ja petetty! Jos tahdotte pelastaa henkenne ja sielunne, niin piilottautukaa, paetkaa! — jättäkää kadotuksen tie!"

"Oletko riivattu, tyttö!" — huusi ylhäinen herra ja polki jalkaa, katsoen levottomana ympärilleen. — "Olenko minä täällä petturien joukossa! — Raane, saatana! Missä olet?"