"Minä annan teille hyvän neuvon, herra Palle!" vastasi nyrpeä ritari. "Ottakaa te hevosenne luostarintallista ja ratsastakaa täältä tiehenne, välittämättä yöstä ja rajuilmasta! Meidänkin seuramme voi teistä olla arveluttava. Teidänkaltaisenne miehen, jolle oma rauha ja turvallisuus ovat kaikkein rakkaimmat, ei pitäisi koskaan ruveta herrapalvelukseen näinä tukalina aikoina. Luulen huomanneeni teidän kelpaavan yhtävähän junkkarin kuin kuninkaan palvelukseen. Kaikkein vähiten te kelpaatte olemaan oma herranne niinkuin minä ja muut vapaat miehet."
"Pahuus vieköön! Mitä ajattelettekaan minusta, herra Papae?" sanoi Palle suuttuneena ja ylvästellen. "Luuletteko minun aristelevan omaa nahkaani? Tahtoisinpa nähdä sen, joka olisi useamman kerran pannut henkensä alttiiksi herrainpalveluksessa, kuin minä, ja joka kuitenkin vapaana miehenä uskaltaa olla välittämättä tämän maailman herroista ja tyranneista. Minun herra junkkarini vastatkoon itse puuhistaan, — ne eivät kuulu minuun. Hänen päänsä on myöskin liian korkealla joutuakseen vaaraan. Kiristettäessä joutuvat vain pienemmät ansaan. Koska hän kutsuu teitä ja ritari Brockea ystävikseen, ja lähettää teille terveisiä ja kohteliaan kutsun luokseen, niin en suinkaan minä silloin hänen palvelijanaan ole vaarassa seurustellessani teidän kanssanne. Mutta lainsuojaton — ajatelkaa toki! Ehkäpä lisäksi joku kuninkaanmurhaajista, saamme vielä kalliisti maksaa, jos olemme sellaisen kanssa istuneet samassa pöydässä."
"Te olette hyvin tukalassa asemassa, herra Palle!" sanoi ylpeä Papae, ylönkatseellisesti hymyillen. "Kuninkaan luona ette enää kuulu olevan hyvissä kirjoissa, ja vaikka nyt olettekin junkkarin suosiossa, voi sekin pian saada surullisen lopun. Jos hän saa tiedon siitä, miten te säilytätte hänen salakirjeittensä sinetin" — —
"Se on häpeällisin valhe; minä kiellän sen varmasti", vastasi Palle sävähtäen hehkuvan punaiseksi. "Mutta Jumalan ja pyhän neitsyen nimessä, paras herra Papae! Elkää saattako minua onnettomuuteen puheillanne. Pyytäkää myöskin ritari Brockin vaikenemaan! Totta puhuen: minä olen viaton kuin lammas tai vastasyntynyt lapsi: Eihän minulla ole vähintäkään tietoa teidän ja junkkarin välisistä asioista — eihän kirjeessäkään ollut siitä mitään. Senhän te sanoitte itsekin. Mitenkä minä muuten olisin sen tiennyt?" lisäsi hän nopeasti. "Mutta olkoon miten tahansa", jatkoi hän, "niin kuitenkin minä pyydän teidän ajattelemaan, että kuningas on mahtava mies, jonka kanssa ei ole leikkiminen silloin kun hän suuttuu. Neuvoisinpa, näin meidän kesken, teidän olemaan varovaisen myöskin minun herra junkkarini kanssa. Meidän aikoinamme ei kannata liian lujasti luottaa mahtaviin; täytyy, häpeä sanoa, tietää totella herrainkäskyä ja kuitenkin käyttää omaa järkeä, näettekös. Suoraan puhuen, herra Papae, senjälkeen kun Kallundborgin linnanpäällikön kaula katkaistiin, näen minä usein levottomia unia."
"Nyt, hyvää yötä, rakas herra Palle!" sanoi ritari Papae ja taputti häntä säälivästi olkapäälle. "Enpä paljostakaan haluaisi olla teidän asemassanne. Taitaapa olla raskasta urhealle, viattomalle onnenritarille, joka rehellisesti pyrkii palvelemaan mahtavia, voidakseen lihavana ja paksuna paneutua levolle hautaansa — taitaapa olla raskasta tällaiselle uskaliaalle miehelle, kun hän ei löydä pohjaa herransa sielusta yhtä vähän kuin omasta vatsastaan." Tämän jälkeen ritari Papae poistui makuuhuoneeseensa ja lukitsi ovensa ivallisesti nauraen.
"Taas typerä juoni!" mutisi Palle lyöden paksuun otsaansa. Hän heittäytyi tuoliin ja haukotteli. Hänen ruumiinsa ja sielunsa näyttivät taistelevan: hän tunsi olevansa levon tarpeessa, mutta ei saanut rauhaa. Hän heittäytyi pari kertaa vaatepäällä vuoteelleen, mutta nousi taas puhkuen ja ähkyen siitä. Kaikkialla luostarissa vallitsi nyt täydellinen hiljaisuus; kuului vain myrskyn vinkunaa uuninpiipuissa ja korkeissa päädyissä. Vähän aikaa arveltuaan kietoutui Palle vaippaansa ja hiipi hiljaa ulos ovesta. Vierastalon porstuan ovi oli auki, ja hän astui luostarinpihalle. Hän katseli ympärilleen joka taholle. Oli pimeä; ei ainoastakaan noista kahdestatoista munkkikammiosta näkynyt valoa, mutta päärakennuksen toisesta kerroksesta loisti yksinäinen lampunvalo huojuvien lehmuksenoksien välitse. Valo näkyi huoneesta, jonka isä keittiömestari oli selittänyt olevan apotin salakammion. Sen edustalla oli suuri lehmus, jonka lehdet eivät vielä olleet puhjenneet. Herra Palle hiipi sen juurelle ja koetti kiivetä ylös pitkin sen paksua runkoa. Hänen paksulle ruumiilleen oli se hyvin vaivaloista; lopulta onnistui hänen kuitenkin suurilla ponnistuksilla kiivetä siksi ylös puuhun, että hän voi nähdä huoneeseen valaistujen ruutujen kautta. Siellä sisällä näyttivät apotti ja ritari Brock olevan omituisessa toimessa. Kookas ritari seisoi heidän edessään, yllään vanhat ritarivarustukset. Apotti oli täydessä juhlapuvussa; hän asetti kypärän, jota hän näytti siunaavan sotilaan päähän. Ritari Brock näytti voitelevan jollakin voiteella haarniskoidun miehen kulmakarvoja ja viiksiä. Palle kuunteli turhaan, hän ei voinut myrskyn tohinalta kuulla sanaakaan sieltä. Mutta nyt hän näki apotin avaavan kaapin ja ottavan sieltä esille suuren hopeahelaisen kirjan, joka näytti raamatulta. Sekä ritari Brock että panssaroitu soturi asettivat kätensä kirjalle ja polvistuivat. He jäivät tähän asentoon siksi aikaa kun apotti haki hopeaisen kirkkopikarin kaapista ja toimitti samat juhlamenot kuin kirkon hiljaisessa messussa. Hän otti hopeaisen viinikannun ja täytti pikarin, teki ristinmerkin sen yli ja joi itse. Hän avasi hopeisen rasian, teki samoin ristinmerkin sen yli ja näytti ojentavan kumpaisellekin ritarille ehtoollisleivän.
"Herra siunaa, hän valmistaa heitä kuolemaan!" kuiskasi Palle. "Mitä ihmettä tämä nyt merkinnee?"
Nyt peräytyi apotti ja näytti puhuvan heille pontevasti ja innokkaasti. Viimeinkin nousivat molemmat polvistuneet ritarit ja suutelivat apotin kättä, ja nyt kuuli pelästynyt urkkija ritari Brockin voimakkaan äänen. Tämä löi panssaroitua ritaria olkapäähän ja sanoi kovalla äänellä: "Kas niin! Kaikkien pyhimysten nimessä, onko teillä nyt kylliksi rohkeutta, Kagge? Nyt ei paholainenkaan voisi tuntea teitä tai kärventää hiustakaan vihitystä päästänne?"
Kuullessaan nimen Kagge, pelästyi Palle niin että kadotti tasapainon. Se oksa, jolle hän oli asettanut jalkansa, katkesi, ja hänen täytyi luisua alas lehmuksen runkoa pitkin voimatta suojella käsiensä nahkaa, tai kallista pukuansa, mihin repeytyi suuria reikiä. Hän putosi maahan ja hiipi tuskasta ja pelosta tupertuneena tässä surkeassa tilassa makuuhuoneeseensa.
Apotti Johannes ei näyttäytynyt enää seuraavana aamuna vierailleen. Kun ritari Brock ja herra Papae aamumessun aikana ratsastivat metsäluostarista, seurassaan uninen ja surkean näköinen herra Palle, oli heidän seuransa lisänä outo herra. Tämä ratsasti apotin suurella, lihavalla hevosella, ja hänellä oli yllään vanhanaikuiset ritarivarustukset. Suuri kypärä peitti hänen niskansa ja otsansa, ja se oli lukittu hopeaketjuilla hänen leukansa alle. Hänen yhteenkasvaneet kulmakarvansa ja viiksensä olivat pikimustat; hänen panssariinsa oli kiinnitetty hopeaketju jonkin ritarilupauksen merkiksi. Ritari Palle uskalsi tuskin katsoa häneen; hänen oli mahdoton noissa pukimissa tuntea metsäluostarin pakolaista. Mutta hän oli kuitenkin vakuutettu siitä, että tämä oli sama henkilö, ja hän tiesi nyt hänen olevan lainsuojattoman kuninkaanmurhaajan Åke Kaggen. Ajatellessaan mihin vaaralliseen seuraan hän oli joutunut, tunsi Palle jo melkein nuoran kaulassaan. Uusi, salaperäinen matkatoveri ratsasti ääneti molempien mahtavien ystäviensä välissä. Hänen katseensa oli levoton, hän vilkuili alussa usein taakseen ja joka puolelle, ikäänkuin peläten takaa-ajajia. Mutta pian hän nyökäytti tyyntyneenä totisille seuralaisilleen ja vaipui taas syviin ajatuksiin, kunnes äkkiä hurja, hillitty nauru keskeytti hänen synkät mietteensä.