"Olipa se pahuksen mies, tuo pitkäsääri", sanoi portin luona oleva vartiosotilas toverilleen. "Sehän oli hän, joka löi kuoliaaksi drotsi Skelmin Nyborgissa aivan kuninkaan nenän edessä."
"Eipäs toveri, hän tappoi hänet vuoteessaan, sen tiedän parhaiten", vastasi toinen vartiosotilas. "Minä olin itse kuninkaan henkivartiojoukossa Danehovella. Siitä on jo tarkalleen neljä vuotta ensi mätäkuussa. Kuumuus oli ankara ja Danehovella juotiin aikalailla; se pitkäsäärinen herra on tuima mies kun hän kiivastuu tai on juovuksissa, ja sillä kertaa taisi hän vetää yhtäköyttä lainsuojattomien kanssa. Tuskinpa pitkäsääri olisi uskaltanut niin karkeaa pilaa, jos kuningas olisi ollut läsnä. Hänen täytyi samana yönä karata Nyborgista, eikä hän kolmeen vuoteen uskaltanut tulla kuninkaan silmien eteen. Mutta kaikesta tästä huolimatta on hän kuitenkin reipas mies", jatkoi vahtisoturi, "ja saatuaan selkäänsä Grönsundissa, on hän oppinut paljastamaan päänsä kuninkaallemme. Olkoon kuinka julma ja huimapää tahansa, niin hän on kuitenkin sata kertaa rehellisempi, kuin vanhettunut veljensä, tuo keltainen linnunpelätti Slesvigistä." Nyt tuo yleisesti vihattu ruhtinas sai kuulla kunniansa. Tiedettiin, että kunnianhimoinen ja rikkiviisas herttua Waldemar oli tavoitellut Tanskan kruunua kuninkaan alaikäisyyden aikana ja että häntä oli epäilty salaisesta yhteydestä marski Stigin ja lainsuojattomien kanssa. Grönsundin suuren meritaistelun jälkeen oli hänen ylpeä mielensä kuitenkin lannistettu; hänen viimeinen vihamielisyytensä ja tottelemattomuutensa lääniherraansa kohtaan muistutti loppuunpalaneen tulivuoren voimatonta purkausta. Herttuan kalpeat ja laihtuneet kasvot ja pitkä nenä olivat rahvaan raa'an pilan ja purevien huomautusten yleisinä esineinä, vaikka vielä yleensä näyttiin pelättävän hänen tunnettua viekkauttaan ja hienoa valtioviisauttaan.
Sitävastoin kuultiin paljon kiitospuheita kuninkaan isäpuolesta, Holsteinin kreivi Gerhardista, eli yksisilmäisestä kreivistä, joksi häntä rahvas kutsui. Häittensä jälkeen kuningatar Agneksen kanssa, oleskeli hän usein Nyköpingin linnassa ja oli nyt samana päivänä saapunut Falsterista, ollakseen sovittajana kuninkaan ja herttuoiden välisessä riidassa. Luotettiin yleensä hänen oikeamielisyyteensä ja viisauteensa ja siedettiin mielellään hänen suoraa ja rohkeata olentoaan.
Joka hetki saapui uusia matkustavia kaupunkiin ja linnaan, heidän joukossaan huomattiin useita mahtavia prelaatteja, joiden tiedettiin olevan kuninkaalle uskollisia, muunmuassa Århusin ja Riiben piispat ynnä dominikaanien maakuntapriori, kunnianarvoinen mestari Olavi, joka oli asettunut Tanskan papiston paaville lähettämän anomuksen etunenään, interdiktin toimeenpanon vastustamiseksi, Veilesopimuksen mukaan. Tätä rakastettavaa, tanskalaismielistä prelaattia lempeine, tyynine ukonkasvoineen ja lumivalkoisine hiuskiehkuroineen, kansa melkein jumaloitsi, ja missä hän vain näyttäytyi, siellä kuiskailtiin hänen olevan sen, joka tahtoi vapauttaa maan pannasta ja kirkonkirouksesta.
Jokaiselle matkustajalle, joka ilmoittautui marskille kuninkaan miehenä, taikka kuuluvana Tanskan ritaristoon, osoitettiin sija linnan suuressa vierassalissa. Useimmat huoneet tässä sivurakennuksessa olivat jo varatut, kun ritari Brock ja herra Papae ilmoittautuivat marskille yhdessä tuntemattoman ystävänsä kanssa, jonka he ilmoittivat ritari Åke Mustaparraksi, kuuluvaksi Krummedingerien sukuun ja joka oli palannut pyhiinvaellusmatkalta, ja kerrottiin, että hän pyhän haudan ääressä oli vannonut olevansa vaiti ja kantavansa esi-isiensä varustusta, kunnes olisi täyttänyt ristiinnaulitulle hartaudella lupaamansa ritarilupauksen. Tuollaiset kummalliset lupaukset eivät olleet harvinaisia, minkävuoksi niitä helposti uskottiin, jotapaitsi ne vielä vaativat osakseen erittäin suurta kunnioitusta ja jonkinlaista hurskasta ihailua. Kuninkaan miehinä ja kunnioitettuina Tanskalaisina ritareina vastaanotettiin myös nämä kolme herraa linnaan. Herra Palle oli eronnut heistä niin pian kuin mahdollista, ilmoittaen tulonsa herralleen junkkari Kristofferille kuitenkaan kertomatta mitään epäilyttävästä vieraasta, jonka he olivat tuoneet mukanaan. Itse hän kulki, toisesta meluavasta seurasta toiseen levottomana tästä salaisuudesta aivan kuin pitäisi omaa elämäänsä kädessään, saamatta rauhaa missään. Milloin nähtiin hänet kuninkaan, milloin junkkarin ystävien joukossa, ja kaikkialla otti hän osaa teeskennellyllä innolla mielialaan, mikä missäkin vallitsi. Toisinaan taas hän oli ritari Brockin ja muiden ylpeiden, taipumattomien ritarien seurassa, jotka puhuivat rohkeasti ja pelottomasti sekä kuninkaasta että junkkarista; hän ei halunnut myöskään loukata heitä, tai saada osakseen heidän halveksumistaan matelevalla ja pelkoa osoittavalla käytöksellä. Hän luuli siten turvaavansa itsensä kaiken mahdollisen varalta; mutta hän ei luullut varmuudella voivansa liittyä mihinkään puolueeseen, eikä ollut selvillä tavasta, millä viisaimmin käyttäisi hyväkseen luostarin pihalla korkeassa lehmuksessa tekemänsä havainnon.
Huolimatta vilkkaudesta, joka johtui niin usean henkilön läsnäolosta linnassa ja kaupungissa, oli siellä kuitenkin omituisen rauhallista, ja linnassa vallitsi ankaran vakava mieliala. Ei vietetty mitään yleisiä huvituksia. Kuningas näyttäytyi vain kirkossa aamusaarnan ja messun aikana, sekä iltasin suuressa ruokasalissa, jonne oli sijoitettu kaksi pitkää ruokapöytää, toinen kuninkaalle ja hänen ruhtinaallisille vierailleen ynnä prelaateille ja valtakunnan ylhäisimmille miehille, sekä toinen Tanskan ritaristolle yleensä ja kaikille vieraille jotka kuuluivat siihen. Heidän joukossaan, ritari Brockin ja herra Papaen välissä, istui tuo salaperäinen kestivieras metsäluostarista. Ritarilupauksensa mukaan luuloteltu ritari Krummeding kantoi alituisesti kypärää ynnä vanhanaikuista haarniskaa, ja hänen vaitiololupaustaan ja juhlallista olentoaan kunnioitettiin. Samassa pöydässä istuivat ritarit herttuoiden seurueista, yhdessä saksalaisten mestarilaulajien ja muiden oppineiden ulkolaisten seurassa. Päivällisaterian jälkeen hajaannuttiin. Muutamat jäivät linnan lukuisiin huoneisiin, huvitellen shakki- ja lautapelillä, tai kuunnellen mestarilaulajien ritariseikkailuja ja lauluja; toiset menivät keilaradalle tai ratsuhuoneeseen ja ajoradalle, missä viettivät aikaansa pallonheitolla, kilparatsastuksella ja aseharjoituksilla; toiset lähtivät haukkajahdille Neitsyshakaan tai ratsastusretkelle kaupunkiin, näyttääkseen itseään kaikessa komeudessaan kaupungin nuorille neitosille. Monet huvittelivat tarkastamalla kuninkaallista sotalaivastoa, joka oli satamassa; toiset käyttivät tilaisuutta hyväkseen kaupankäyntiin hansalaisten kauppiaiden ja laivureiden kanssa, tai hankkiakseen itselleen kuulua vordingborgilaista verkaa, joka lähinnä Ypernistä ja Gentistä tuotua oli eniten kysyttyä ja yhtä kallista kuin bryggeläinen. Iltaisin kuultiin usein harpunsoittoa ja rakkauslauluja niinhyvin linnassa kuin kaupungissa, missä nuoret ritarilliset herrat etsivät tuttavuuksia ja rakkausseikkailuja.
Tärkeät neuvottelut herttuoiden kanssa näyttivät ensi päivinä kokonaan kiinnittävän kuninkaan ja hänen neuvostonsa huomion. Kreivi Gerhardin välityksellä oli rauha kuitenkin pian saatu aikaan, vieläpä kuninkaalle mitä kunniallisimmilla ehdoilla. Eräänä iltana kutsui airut ritarilliset herrat ja vieraat linnan suureen ritarisaliin. Täällä istui kuningas korotetulla valtaistuimella, veljensä ja kreivi Gerhardin keskessä, herttuoiden ja kaikkien vasalliensa ynnä läsnä olevien prelaattien ympäröimänä. Drotsi luki ääneen valalla vahvistetun rauhansopimuksen, missä herttua oli luopunut uudistetuista vaatimuksistaan Femerniin, Alsiin ja Aröhön, jotka olivat olleet tärkeimpänä riidanaiheena, sekä, sitoutunut olemaan tekemättä kuninkaan talonpojille herttuakunnissa mitään vääryyttä. Hän oli luvannut lisäksi mitä tarkimmin noudattaa läänivelvollisuuksiaan Tanskan kruunua kohtaan; jotavastoin kuningas oli antanut anteeksi hänelle ja hänen veljelleen samoinkuin jokaiselle, joka oli ollut herttuoiden puolella tässä taistelussa, kuitenkin ankarasti lukuunottamatta jokaista ritaria ja asemiestä, joka todistettavasti oli ollut osallisena hänen isänsä murhaan: he olivat tästä hetkestä saakka tuomitut kuolemaan, missä ikinä heidät kohdattaisiin.
Kun tämä pykälä rauhansopimuksessa luettiin, katsoi kuningas ympärilleen ankaralla ja monellekin peloittavalla katseella, sillä huomattava joukko lainsuojattomien ystäviä ja sukulaisia oli saapuvilla, ja slesvigiläisten herttuoiden saattueessa oli erinäisiä henkilöitä, jotka olivat tuntemattomia niinhyvin drotsille kuin marskillekin ja joiden levoton ja salaperäinen käytös herätti epäluuloja. Kuullessaan tämän rauhansopimuksen pykälän, tulivat herttuan ystävät suuressa määrin petetyiksi toiveissaan ja luottamuksessaan tähän valtioviisaaseen herraan; hän itse istui alasluoduin katsein ja koettaen turhaan näyttää tyyneltä ja välinpitämättömältä.
Drotsi lopetti sopimuksen lukemisen, joka sai osakseen suurta huomiota, tehden hyvin erilaisen vaikutuksen jännittyneellä mielenkiinnolla kuuntelevaan kokoukseen.
Loppu tuntui kuitenkin osaksi lieventävän ankaran voitonherratunnelman vaikutusta, joka vallitsi tässä rauhansopimuksessa. Jalomielisesti tunnustaen urhoollisen vastustajansa oikeudet oli kuningas nimittäin luovuttanut Langelandin herttua Erikille kauan pidätetyn läänityskirjan tähän saareen ja kaikki, mitä hän kohtuudella voi vaatia puolisonsa Sofian perintönä. Näin oli sopimus pääasiallisesti lopetettu ja kokous hajoitettiin.