"Vai niin!" — mutisi Kristoffer, katsoen rauhattomana ympärilleen. — "Niin vaarallisesta leikistä saisitte sentään neuvoa ystäväänne pysymään erillään. Vähimmän teidän, ritari Brock, sietäisi puhua minulle sellaisista ystävistä ja heidän mielihaluistaan. Mitä olen kertonut teille salaisuuksista, se ei oikeuta teitä mitenkään tuollaiseen uskaliaaseen tuttavallisuuteen. Mitä saattaneekin olla minun ja erään tärkeän miehen välillä, niin asia tuskin kehittyy niin kauas kuin te ja uljaat ystävänne arvelette? — —"
"Suvaitkaa ymmärtää minua oikein, jalo herra junkkari!" — keskeytti ritari Brock hänet nopeaan. — "Minä puhun vain leikistä, — tiedän että täällä joskus huvitellaan naamiaisilla ja sen sellaisella pilalla. — —"
"Minun puolestani huviteltakoon miten suinkin", — mutisi junkkari synkeänä, — "mutta minä tahdon pysyä leikin ulkopuolella. Puolet elämästä on surkeata naamiaispilaa: ilveilijöinä me parveilemme täällä, olimmepa me muka ystäviä tai vihollisia. Viisain ilveilijöistä saadaan selville parhaiten tämän lastenleikin päätyttyä, ja kun Tanskassa taas ajatellaan vakavia asioita." Samassa hän kannusti hevostaan ja ratsasti linnanpihaan.
Kun junkkari ja ritari Brock olivat laskeutuneet satulasta linnanpihalle ja astelivat synkän neitsyttornin ohi, he kuulivat soiton helkettä ja näkivät kumottavassa kuutamossa ritarihahmon piiloutuvan nopeasti tornipatsaan taa.
"Ollaanko täällä aivan järjiltään! Serenaadeja tässä maassa — ja ennen satakielen saavuttua!" — mutisi junkkari nauraen pilkallisesti ja suojautui kylmältä tuulelta viittaansa. — "Hm, millainen herra, sellaiset palvelijat. Emmekö olekin omaksuneet jo paljon kohteliaisuutta ja kauniita tapoja, ritari Brock? Onko Jyllannissa tämän ihanuuden vertaa? Nyt täällä aletaan elää yhtä ritarillisesti kuin Espanjassa ja Italiassa; siitä saamme kiittää näitä kiertolais-laulajia ja heidän viisujaan sekä noita seikkailukirjoja, joita kai herra ritariveljenikin ottaa mukaan taskuunsa sotaretkille. Tuolla ritarisalissa puhutaan nyt varmaan kauniista Floresista ja Blanzeflorista, hyvekoruisesta Tristanista ja Artur-kuninkaasta; se on tarpeen, jos haluaa käydä kohteliaasta maailmanmiehestä, ja täällä ulkoisalla laulelee muuan narri kuutamoserenaadeja Vordingborgin tornien huuhkajille."
"Jos tuo oli vankitorni, jonka ohi menimme, herra junkkari", — sanoi hänen seuralaisensa, — "niin ei olisi tarvis selittää hänen esiintymistään ehdottomasti ilveilyksi."
"Hm, hyvin mahdollista!" sanoi junkkari päätään nyökäyttäen. "Tännehän drotsi otti vapaudekseen sulkea Stig-marskin korpin-pennut häkkiin, eikä Kallundborgiin. Näemme vielä, että kauniilla kiertolaisnaisillakin on kosijansa." Sitten junkkari läksi rappuja yläkerrosta kohti.
Linnanpihalla ritarisalin ulkopuolella seisoksi joukko uteliaita tallirenkejä ja piikoja kuuntelemassa laulua ja kurkistelemassa kuningasta sekä vieraita herrasväkiä. Tämän lörpöttelevän ja leikkiä laskevan rahvaan kesken käyskenteli eräs tukeva, vaitelias herra, tiukkaan kääriytyneenä vaippaansa. Piiat taivuttivat päänsä yhteen ja kikattelivat aina kun hän lähestyi ja kiusoittelivat toistaan hänellä, koko kauniinsukupuolen hämäräsulholla. Hän oli herra Palle, muutoin aina niin tyytyväinen ja kovin kohtelias, vaikka nyt ylen raskasmielisen näköinen. Hän oli kuunnellut pitkän tovin tyttöjen kikattelua ja heidän äänekästä ihastustaan kuninkaan kauneudesta sekä näkemästään loistosta. Se näytti tänä iltana hyvin vähän huvittavan häntä; hän haukotteli ja huokasi ja asteli epämääräisin askelin neitsyttornia kohden, joka sijaitsi pihan autioimmassa ja hämärimmässä kolkassa. Korkean vankitornin juurelta, tornin varjosta hänkin kuuli soiton helkkeen, ja kolea tuuli kierteli tornin patsaita. Hän pysähtyi kuuntelemaan tarkkaan. Helke toistui, ja vankilaristikon alapuolella hän oli näkevinään tumman olennon. Hän läheni uteliaana sitä ja näki nyt selvään erään herran, jolla oli ritarikypärä päässään ja joka suureen viittaan kääriytyneenä seisoi tuijottaen ylös ristikkoikkunaan, silloin tällöin kiihkeästi näppäillen luuttua. Palle painautui pelokkaana muuria vasten ja näytti tunteneen tuon metsäluostarin salaperäisen hoidokkaan. Kylmä tuskanhiki pusertui hänen otsastaan; mutta hänen uteliaisuutensa voitti pelon, ja hän jäi seisomaan. Hän kuuli salakuisketta, johon vastattiin ylhäältä, ja sitten lauloi syvä, mutta hillitty ääni alhaaltapäin:
"Agnete, sa kuule, mit' anelen: ole mulle ainoa armainen! Haa, haa, haa! Ole mulle ainoa armainen: Tupa huomenna tanssia täys on."
Tuo syvä ääni vaikeni. Sitten kilahti ristikon-takainen ikkuna, ja hento naisääni lauloi korkealta: