"Oi kautta Luojani, olen sun, siniaalloille jos viet mukaas mun, — Haa, haa, haa! Siniaalloille jos viet mukaas mun, vaan et meren pohjahan. Tupa huomenna tanssia täys on."
"Haa, Gunilla-neidon ääni — Ulriika Stigin", mutisi Palle. — "Vai niin! Siis kuitenkin lemmenseikkailu — ja tuo maanpakolaiskoira minun alueellani! Siihen pitää pistää tenä eteen!" Kiihkeässä kateudessaan hän rohkaisihe hiipimään ensin kappaleen taaksepäin tornin luota; sitten hän astui suoraan eteenpäin möristen jotakin laulua, köntystäen raskaasti ja laahaten pitkää miekkaansa jälissään kivitystä myöten. Mutta tuskin hän oli päässyt kymmenen askeleen päähän tornista, ennenkuin torni-ristikon alta ryntäsi tuo naamioitu olio salamana hänen ohitseen ja työnsi hänet kumoon; samassa hän tunsi kipeän pistoksen oikeassa kylessään. "Murha! Apua!" — ähkyi Palle vaisulla äänellä; hän ei uskaltanut huutaa ääneen, peläten tuon hirveän paholaisen palaavan ja tekevän lopun hänestä. "Ah, minä syytön miesparka!" — valitti hän. — "Sukkelimminkin menetellessäni syöksyn kuitenkin aina seipääseen! Nuo lemmon naiset, ne on luotu vain minun tuhokseni!" Hän keinottelihe pystyyn ja riensi kiivainta vauhtiaan tämän linnanpihan hämärän alan poikki ritarikerroksessa olevaan kamariinsa, missä hän hoiti haavaansa. Tukeva viitta oli heikentänyt iskua ja haava näytti mitättömältä. Mutta hän kärsi siitä ankarasti, ja kauhu oli niin lamauttanut hänet, että hänen täytyi turvautua vuoteeseen. Uteliaasti arvaillessaan, kuka häntä oli haavoittanut, hän ei uskaltanut tehdä mitään johtopäätöstä, ja kuta kauemmin hän mietti salaperäistä kilpakosijaansa, sitä levottomammaksi hän kävi. "Drotsi, — noutakaa drotsi!" — huudahti hän lopulta hiljaa. "Tämä on valtiollinen salaisuus; sitä ei kukaan muu saa tietää." Tästä lauseesta ei suuria välitetty, sitä pidettiin samanarvoisena kuin hänen muutkin kerskauksensa valtiollisista salaisuuksista olivat, joita ei tiettävästi kukaan uskonut hänelle. Vihdoin kuitenkin piti taipua hänen tahtoonsa ja viedä sana drotsille.
Tuon neitsyttornin pienen ristikkoikkunan ääressä seisoi nyt Ulriika-neito yksin kuunnellen. Tornikamarin ompelupöydällä oli lamppu sekä upea kalastajatytönpuku, helmillä ja silkkinauhoilla kaunistettu. Suuresta vierashuoneesta kaikui kaunis naisenlaulu. Siellä istui hänen siskonsa, hiljainen Margareta-neito, lampun ääressä kirjaillen suurta alttariliinakangasta. Reunuksena oli taitehikkaita lehväkiehkuroita sekä kuvia ja kohtauksia elämästä. Siellä juoksi uros- ja naarashirviä; siellä tanssi neitoja ja ritareita hyvin pienissä kuvissa; mutta keskempänä riippui Kristus ristillä, ja ristin juurella seisoi Neitsyt Maaria P. Johanneksen ja Magdaleenan kera mater dolorosana (murehtivana äitinä), kuvattuna perinnäistapaan, miekka sydämen läpi; etualalla oli polvistuneena mustahaarniskainen ritari surupukuisen vaimonsa ja kahden lapsensa kanssa. Näissä olennoissa hän oli kuvannut isäänsä, mahtavaa Stig-marskia, sekä ylpeätä onnetonta äitiään, rouva Ingeborgia, ynnä itseään ja siskoaan lapsina. Istuessaan uutterana tämän työn ääressä ja laulaessaan laulua Hagbortista ja Signestä, hän ei huomannut oikukkaan sisarensa puuhia.
Linnan juhlahälystä tunkihe silloin tällöin kaukainen ääni vangittujen neitojen etäisiin huoneisiin; silloin Ulriika kävi tuskaiseksi ja itki, kun ei saanut olla mukana tuossa juhlaloistossa, ja Margareetan oli työlästä saada sanoillaan hänet tyyntymään. Joka kerta kun pieni iloinen tyttö saapui tuomaan heille välttämättömintä, kyseli Ulriika häneltä kiihkeänä ja uteliaana kaikkea mitä tapahtui, ja tytön piti kuvailla kaikkia vieraita herroja ja ritareita. Vain kuullessaan mainittavan drotsi Åkea ja hänen vaarallista seikkailuaan Kallundborgissa, Margareeta unohtui työstään; kädet vaipuivat syliin ja hän kuunteli tarkkaavalla osanotolla. Tytön jutteluja kuninkaasta, hänen lempeydestään köyhää kansaa kohtaan sekä hänen oikeudenmukaisesta ankaruudestaan suuria mahtimiehiä kohtaan hän kuunteli myös jonkunlaisella osanotolla, vaikka siihen liittyi kaihoisa ja joskus katkera hymy, hänen ajatellessaan omaa kohtaloaan; mutta kun Ulriika uteli jokaisen vieraan ritarin ulkonäköä, heidän partansa, tukkansa ja pukunsa väriä, heidän pöytätapojaan sekä mitä heille tarjoiltiin, niin Margareeta oli menettää kärsivällisyytensä. Siksi hän oli mielissään kun Ulriika, kuten nyt, sai päähänsä sulkeutua pieneen pukukammioon puuhatakseen korupukunsa ääressä ja laverrellakseen tytön kanssa. Kun tyttö tänä aamuna oli kertonut turnajaisten valmistamisesta, tanssihuveista ja naamiaisista, joita toivottiin huomis-illaksi, oli Ulriika taas ilostunut. Milloin hän ei kuiskinut ja laverrellut tytön kanssa, lauleli hän oikein hauskasti pienessä pukukammiossa, johon hän oli erityisesti mielistynyt.
Ulriika oli tänä iltana sulkeutunut tähän rakkaaseen salakammioonsa. Hän istui taas ompeluksensa ääressä hyräillen hupaisaa laulua Riisen Kaarlesta ja Rigmor-neidosta. Mutta nyt hän kuuli siskonsa kaihoisan kauniin laulun hänen hurskaan työnsä ääreltä, ja äkkiä kyynelet pusertuivat herkkämielisen Ulriikan silmiin. Hän nousi nopeaan, kuin omien ajatustensa säikyttämänä, ja heitti ompeluksen lattialle. Hän avasi oven ja hypähti kiihkeänä hiljaiselle siskolleen kaulaan.
"Mitä nyt, Ulriika, mikä sinun on, rakas sisko?" — kysyi Margareeta osanottoisen levottomana ja vastasi hänen kiihkeään rakkauden osoitukseensa.
"Ah, tulin äkkiä niin tuskaiseksi ja murheelliseksi", — lausui Ulriika — "sinä lauloit niin kauniisti ja surullisesti, aivan kuin orpo ja yksinäinen linturaukka häkissään, ja minä ajattelin sinun istuvan aivan yksin tässä kolkossa tornissa, ja ettei ole ketään lohduttamassa ja rakastamassa sinua, kuten sinä olet lohduttanut minua ja puhunut minulle hyviä sanoja joka päivä."
"Olethan minun luonani, rakas Ulriika, ja minähän istun aivan tyynenä rakkaan kuvaliinani ääressä. Kun Jumala niin tahtoo, aukenee vankilamme ovi, eikä se ennemmin kuitenkaan tapahdu. Älkäämme koskaan surko kuten ne, joilla ei toivoa ole."
"Sepä onkin siis totta", — sanoi Ulriika puolittain loukkautuneena ja kuivaten silmiään, — "että kun sinä vain saat ommella ja lukea rukousnauhaa ja hupaisia ritariseikkailuja tai laulaa drotsin lauluja, niin välität vähän koko kauniista, todellisesta maailmasta. Mutta minä en siedä tätä elämää; kun minä öisin kuulen meren kuohuvan tuolla alhaalla, niin toivon usein, että mereltä nousisi mies ja veisi minut pois kuten Agneten; haluaisin melkein mieluimmin olla meren pohjassa kuin tässä ikävässä vankikopissa."
"Älä toki koskaan ajattele noin kauheita ja jumalattomia toiveita, rakas sisko!" — huudahti Margareeta hiukan säikähtäneenä, ja risti itseään vaistomaisesti. — "Onhan parempi olla syytönnä vankeudessa, kuin vapaudessa syyllisenä. Muistatko, mitä sanotaan kirjassa Pyhän Pietarin vankinaolosta ja hänen puheistaan — —"