"Muistanhan sen —", keskeytti Ulriika hänet kärsimättömänä. — "Mutta tulihan enkeli viemään hänet ulos."
"Jos Jumala ja Pyhä Neitsyt tahtovat, voi meidänkin luoksemme tulla sellainen enkeli" — jatkoi Margareeta. — "Tarvittaisiin vain ainut enkeliajatus yhdessä ainoassa sielussa. Minähän näkisin mielelläni taas Jumalan kauniin maailman, jos se kävisi päinsä ilman syntiä ja kunniallisesti. Mutta sinähän puhuit vetehisistä ja pahoista hengistä, ja olen kyllä kuullut sinun hurjia laulujasikin; olen kuullut kuin Agneten vastauksen noutajalleen, ja minusta tuntuu kuin sinä olisit samanlainen sokaistu tyttöparka kuin hän. Ah, rakas sisko, tiedän kyllä, ketä sinä ajattelit. Mutta varo häntä! Kyllä hän on yhtä pettävä kuin meren vaahto ja kuin kurjan Agneten sulhanen."
"En pyydäkään häntä hiuksen vertaa paremmaksi —" vastasi Ulriika kiivaana. "Pettävä ja uskoton oli heikko, horjuva Agnete, eikä hänen sulhasensa. Hänhän rikkoi sanansa ja jätti miehensä sekä pienokaisensa, eikä tahtonut heitä muistaa miehensä hartaista rukouksista huolimatta. Sellaista jumalanpelkoa minä en käsitä. Ei, mies oli paljon rehellisempi ja parempi; olen, aina säälinyt häntä poloista! — Ei hän ole ollut rumakaan, — hänellä oli vaalea tukka ja eloisat silmät aivan kuin ritari Kaggella. Kuulehan!" ja hän lauloi:
"Oli kultakutri hän puhtoinen, ja hän katseen loi niin riemuisen."
"Mutta ei se sentään ollut hyvä merkki", — huomautti Margareeta, — "että hänen astuessaan kirkkoon kaikki pienet pyhät kuvat kääntyivät toisinpäin. Ah, rakas sisko, en ole koskaan voinut katsoa ritari Kaggea hänen pieniin välkkyviin käärmeensilmiinsä ettei minusta ole tuntunut kuin sielussani kaikki pyhät kuvat kääntyisivät toisinpäin."
"Ah, sinä olet kohtuuton", — huudahti Ulriika kiivaasti, — "niin julman kohtuuton, ettei kukaan voi kauan sietää sinua. Minä pakenenkin luotasi niin pian kuin voin, sanon sen sinulle ennalta; mutta silloin" — lisäsi hän puolittain kaihoisasti, — "silloin et sinä saa itkeä etkä olla murheissasi minun tähteni, Margareeta, lupaa se minulle! — Vai tahdotko tulla mukaan?"
"Mitä sinä, lapsiraukka, mietit! Uneksitko vielä alati paosta, malttaisitko sentään jättää minut? Tyydy, rakas sisko! Emmehän kuitenkaan pääse pakoon, ja jos pääsisimmekin, niin minä en haluaisi. Kuningas, kuinka ankara liekin, on kuitenkin hyvä ja oikeamielinen, sen sanovat täällä kaikki. Hän kyllä saa kerran tietää syyttömyytemme ja laskee meidät vapaiksi. Enempäähän emme koskaan voi toivoa sen jälkeen, mitä on tapahtunut. Mutta sitä toivoa minäkään en luovuta."
"Kuningas!" — toisti Ulriika kiivaasti ja nousi ylpeänä. — "Kuningas on oikein kostonhimoinen, jäykkä, väärämielinen tyranni, — sen minä sanoisin hänelle vasten silmiä, vaikka tietäisin, että hän varmasti on todellinen veljeni, kuten sanotaan. Mutta olkoon hän varuillaan", — jatkoi hän uhmaavin katsein. — "Ei ole ritarillista eikä kuninkaallista pitää jaloja ritarintyttäriä ja ehkäpä aivan kuninkaantytärtä vankilassa. Tiedän kyllä maailmassa yhden ritarin, joka rohkenee kostaa puolestamme ja vapauttaa meidät tästä alennuksesta."
"Sinä säikytät minua, rakas, hurja lapsi! Taas sinä uneksit hirveän korkeasta synnystä ja ajattelet jumalatonta kostoa! Se ei johdu omasta mielestäsi: eihän vain se kauhea Kagge ole taas täällä?"
"Jos hän täällä olisi, niin sanoisinkohan sen sinulle, jotta sinä tunnollisuutesi tähden menisit ja kertoisit sen herra drotsille ja minä saisin nähdä ainoan ystäväni huomenna teilipyörällä? Ei, Margareeta, niin kauas ei sisaruutemme vaikuta! Vähän aikaa sitten pidin niin hartaasti sinusta" — jatkoi hän itkevällä äänellä, "mutta nyt en siedä sinua, — sinä vihaat ja halveksit sitä ainoata, joka välittää minusta, ja sinä kyllä peloittaisit minut hänestä, ellen minä tuntisi häntä paremmin. — Et tee siinä kauniisti, Margareeta!" — Hän puhkesi katkeraan itkuun, piti käsiään silmiensä edessä ja työnsi huolekkaana osanottavan sisarensa luotaan siroilla kyynäspäillään.