"Elä itke, elä ole katkera, rakas Ulriika!" — pyyteli Margareeta. — "En vihaa yhtä ainoata ihmistä. Ehkäpä Kagge onkin paljoa parempi kuin minä luulen. Mutta jos hän on täällä ja voit saada sanan hänelle, niin pyydä taivaan tähden häntä pakenemaan ja välttämään uusien onnettomuuksien synnyttämistä!"
"Ei, ei!" — sanoi Ulriika kiihkeästi ja polki pientä jalkaansa ottamatta käsiä kasvoiltaan. — "Kuka sanoo, että hän on täällä? Kunpa hän olisikin ja auttaisi minut pois täältä! Kun minä sitten olisin poissa, niin sinä kyllä kaipaisit minua, Margareeta, ja pahoittelisit sitä, että olit tänäiltana saanut minut niin katkeraksi ja surulliseksi. Nyt saat minut hyvittää jälleen. Menen nyt maata enkä suutelekaan sinua." Samassa hän hyppäsi vuoteen luo, heittäytyi sille vaatteineen kenkineen ja painoi tyynyn päänsä yli.
Margareeta istuutui vuoteenlaidalle ja puheli hänelle hellästi ja rakkaasti. Hän tahtoi ottaa paksun untuvatyynyn pois siskon kasvoilta, mutta tuo pieni itsepäinen piti siitä kiinni kahden käden ja näytti kuin olisi itkenyt sen alla. Margareeta pelästyi hänen ehkä olevan sairaan. Lopulta hän oli itse puhkeamaisillaan itkuun. Mutta silloin Ulriika helähti nauramaan ja hyppäsi pois tyynyjen alta. "Katsopas, nyt olen taas hyvä!" — sanoi hän riehakkaasti ja teki sievän tanssihypyn. — "Tules nyt Margareeta, niin saat nähdä loistoasuni! Minä näet aion huomisiin tanssiaisiin, sen sanon. Ja jos et päästä minua pikku Kaarinan kanssa ovesta, niin minä hyppään ikkunasta ja taitan niskani, ettäs tiedät. Tule katsomaan pukuani!" Samassa hän otti vakaisaa sisartaan kaulasta, suuteli häntä ja kiiti hänen kanssaan pieneen pukukammioon.
KOLMAS LUKU.
Ritarisalissa huviteltiin vielä osittain laululla ja soitolla. Mutta junkkari Kristoffer oli istunut Langelandin herttuan kanssa vakavan shakkipelin ääreen; ritari Brock, hra Papae sekä heidän vaitelias, töyhtökypäräinen ystävänsä koettelivat onneaan noppa- ja lautapelissä. Kreivi Gerhard kuunteli kuninkaan, marskin ja nuorten ritarien kera saksalaisten mestarilaulajien tarinoita ja lauluja. Nämä vieraat taiteilijat koettivat huvittaa kuningasta ja hänen vieraitaan kunnialauluilla, joissa he ylistivät kaikkia kruunupäitä suurina hyväntekijöinään; lopulta he kohdistivat suoraan kuninkaaseen melkoisesti liioitellun kiitoksensa varsinkin hänen oppineisuudestaan, käyttäen samoja korusanaisia kohteliaisuuksia, joilla lemmenlaulajat muinen olivat laulaneet armaistaan. Kreivi Gerhard veti suutaan hymyyn, ja kuningas tuskastui lopulta. "Ei, tuo on liikaa" — huudahti hän. — "Luulotteletteko minulle, hra Rumelant, olevanne rakastunut minuun kuten kauniiseen tyttöön? Ei enää tuollaista? Laulakaa meille mieluimmin uljaista Nibelungeista ja sarvipäästä Siegfriedistä!"
"Kuten käskette, suuri valtiasherra, aulis ja jalomielinen hyväntekijäni!" — vastasi herra Rumelant kumartaen. Mutta kuninkaan tuskastuminen hänen liehittelyihinsä oli sekaannuttanut hänet niin, ettei hän osannut koota muistiaan, vaan hämmensi eri lauluja sikin sokin.
"Keskeytä! Annahan minun —!" — huusi silloin mestari Poppe urhonäänellään, ja viritti oitis rohkean saksalaisen sankarilaulun uljaista Nibelungeista, niin että sali jylisi. Laulu saavutti paljon suosiota; mutta se oli laaja sankariruno, jonka yksitoikkoinen sävelmä tai laulava lausutus alkoi väsyttää. Kun mestari Poppe keskeytti hetkeksikin hengähtääkseen tai muistellakseen, jatkoi mestari Rumelant, ja kun hän erehtyi tai empi, alkoi mestari Poppe oitis tuorein voimin; tuntui siltä kuin ei laulu koskaan ehtisi loppuun. Kuningas kuitenkin pysyi kauan tarkkaavaisena ja hymyili usein oikein sydämestään noille lapsekkaille kuvauksille. Vihdoin häntäkin alkoi pitkästyttää ja hän yskäisi jonkun kerran. "Hyvä, hyvä, kunnon herrat! Kiitos!" — keskeytti hän lopulta nuo väsymättömät laulajat. — "Jo riittää täksi kertaa! Sekä teidän lauluissanne että urhoissanne on ydintä ja voimaa; melkein yhtä kova utakka on niistä molemmista. Kuunnellaanpa nyt tanskalaisten laulua. Ei meillä kyllä ole yhtään tuollaista yhtenäistä sankarirunoa, paitsi tavallaan koko aikakirjamme: siinä on todella sankariruno, joka ei toivoakseni koskaan lopu. Sotalaulumme ovat vain katkelmia siitä, mutta sellaisina ne paremmin luontuvat laulettaviksi. Tahti tahdilta ne rientävät eteenpäin, ja se on minun mieleeni, itsekin kun olen hiukan hopukas. Ei meillä ole vielä sen taiteen oikeita mestareitakaan", — jatkoi hän. "Suurin osa runoistamme on koko kansan omaa ja niitä laulavat sekä talonpojat että ritarit. Missä on drotsi?"
Åkea oli vähää ennen kutsuttu ulos, eikä kukaan tiennyt missä hän oli.
"No, marski Olavinpoika, laulakaahan urhoistamme ja sankareistamme", — sanoi kuningas —, "mutta varokaahan, ettette hajoita tämän salin kauniita kaaria! Minä tunnen, äänenne."
"Mieluimmin tappelen kuin laulan viisuja Teille, Herra kuningas!" — vastasi marski. — "Väitetään minun laulavan kuin karhu. Mutta jos haluatte kuunnella, voin kyllä möristä Teille jonkun palan." Sitten hän rykäsi ja alkoi laulaa bassoäänellä, niin kumealla ja syvällä kuin tulisi se manalasta: