"Hyvä, tee tehtäväsi, airut!" Niin sanoen kuningas kävi paikalleen.
Kohta sen jälkeen saapuivat ritarit Brock ja hra Papae sekä heidän salaperäinen ystävänsä ja aikoivat istuutua tavallisille paikoilleen. Nähdessään leivät väärinpäin, he säpsähtivät; kypäräpää ritarin kasvoilla väri vaihtui ja hän peräytyi askeleen. Mutta ritari Brock ja hra Papae käänsivät oitis leipänsä ja istuutuivat ylpeän ja uhmaavan näköisinä paikoilleen. Samassa astui aseairut, paljas miekka kädessään, suoraan heitä kohti pöydän toiselle puolen. Hän veti miekkansa kärellä heidän edessään olevien kolmen liinan yli. "Ritari Niilo Brock! Ritari Johan Papae! Ja Te, joka esiinnytte nimellä ritari Åke Krummeding!" — sanoi hän juhlallisesti kovalla äänellä. — "Tanskan ritariston nimessä minä näin katkaisen jokaisen yhdyssiteen Teidän ja ritariston väliltä. Teitä syytetään petturuudesta ja maankavalluksesta, Juudaksen teosta ja suunnitellusta kuninkaanmurhasta; siksi teidät karkoitetaan kuninkaan ja kaikkien rehellisten ritarien piiristä siksi aikaa, kunnes olette kohdanneet syyttäjänne ja todistaneet syyttömyytenne, jos voitte. Syytöksen tärkeyden takia vaadin teiltä nyt aseenne ja julistan teidät vangeiksi." Sitten hän viittasi ja molemmat aliairuet astuivat esiin ottamaan vankien aseet ja viemään heidät vankilaan. Kaikki vieraat nousivat hämmästyneinä, ja kuninkaan viisikymmentä ritaria ja henkivartijaa veti miekkansa.
"Tyhmää ilvettä!" — mutisi kookas ritari Brock nousten.
— "Tuossa, airut!" — huudahti hän kaikuvasti ja heitti hansikkaansa keskelle pöytää. — "Viekää se syyttäjälleni! Missä hän minut tapaa, siellä hyvä miekkani todistaa hänet valehtelijaksi ja narriksi. — Kuka se on? Uskaltaako hän esiintyä ja katsoa minua silmiin?"
"Täällä hän on", — kuului ruokasalin ovelta; drotsi Åke siellä seisoi kynnyksellä kookkaana ja hiljaisena, käsi miekan kahvalla ja tiukkaan tähystäen noita kolmea syytettyä.
"Haaveilijan ja uneksijan syytökselle minä hymyilen", — huudahti ritari Brock ylpeänä ja pilkallisena. — "Kohtaamme toisemme, herra drotsi! Luovutan nyt miekkani näiden miesten käsiin ottaakseni sen jälleen huomenna kuninkaan ja ritariston vapauttamana, ja pestäkseni häväisijän verellä pois sen tahran, joka on täällä heitetty minun ja ystävieni kunniaan." Samalla hän antoi airueille miekkansa.
Myös ritari Papae oli noussut; hänkin heitti nyt hansikkaansa halveksivasti hymyillen pöydälle. "Tuossa on minun panttini", sanoi hän, "ja tässä vastaukseni kelle syyttäjälle tahansa, olipa hän sitten vaikka liitossa paholaisen kanssa." Näin sanoen hän sinkautti suuren sotamiekkansa lattiakiville airueen jalkoihin. Sitten poistuivat molemmat lujin ja ylväin askelin ovesta, heittäen pari tulista katsetta drotsiin ja vieden valepukuisen Åke Krummedigin mukanaan. Tämä äänetön, naamioitu herra oli kasvoiltaan vaalennut yhtä valkeaksi kuin hänen ruokaliinansa; hän oli ojentanut miekkansa airueille; hänen sinerviltä, yhteenpuserretuilta huuliltaan ei kuulunut sanaakaan; mutta hänen silmänsä välkkyivät synkän villeinä tuuheiden, mustien kulmakarvojen alta. Polvet vapisivat hänen allaan, ja hänen täytyi tarttua vahvan ritari Brockin käsivarteen ettei vaipuisi maahan. Drotsi saattoi itse noita vaarallisia valtiovankeja, jotta heidän vangitsemisensa kävisi asianmukaisesti ja laillisesti.
Tämä harvinainen tapaus oli herättänyt suurta hämmästystä. Yleisen hiljaisuuden katkaisi pian hiljainen kuiske. Tunnettiin nuo kaksi uhmakasta ritaria; kukin tiesi heitä epäiltävän arkkipiispan paon avustamisesta. Tiettiin, että he kuuluivat maan tyytymättömiin; mutta heillä oli melkoisesti ystäviä, ja he kävivät rohkeista, riippumattomista isänmaanystävistä, jotka eivät liehakoineet valtaistuimen edessä vaan voimakkaasti ja rohkeasti puolustivat kansan vapautta ja säätyjen oikeuksia mahtavimpia vastaan. Ei pidetty todennäköisenä, että he olivat sekaantuneet salaliittoihin tai rikollisiin yrityksiin valtiota vastaan; sensijaan arveltiin drotsin kummallista syytöstä malttamattomaksi. Hänellä, kuninkaan suosikilla, oli kyllä kadehtijansa. "Säälittää tuo nuori herra drotsi", — kuiskasi eräs junkkarin ritareista, — "hän käy niin usein kuin unissaan; hän vainuaa kaikkialla kavallusta ja herättää hätäillyllä kiihkollaan vihaa kuningasta vastaan." Tuntemattomasta kypäräisestä ritarista ja hänen rikoksestaan levisi monenlaisia arveluja; useimmista hän näytti epäilyttävältä; mutta että joku lainsuojattomista olisi uskaltautunut kuninkaan näkyviin, vieläpä hänen pöytäänsäkin, se tuntui kaikista mahdottoman yltiöpäiseltä hurjuudelta. — Kaikki kuitenkin istuutuivat. Mutta vaikka viinikannut pian alkoivat kiertää, eivät he sentään näyttäneet saavan mielestään tuota kiusallista tapausta, joka oli synkistänyt sekä kuninkaan että hänen isäpuolensa katsannon ja, kuten näytti, saanut junkkari Kristofferin jännitetyn levottomaan mielialaan. Vasta kun kaikki olivat asettuneet paikoilleen, astui Åke-drotsi jälleen ruokasaliin. Hänkin oli vaitelias ja nyreissään. Hän pysähtyi vastapäätä kuningasta ja junkkari Kristofferia. Vanhan pöytätavan mukaan kaksi lähintä ritaria nousi antaakseen hänelle tilaa, ja hän istuutui sanomatta sanaa syytetyistä tai heidän rikoksistaan. Hän näytti todella olevan jonkunlaisessa unitilassa. Hän ei ollut huomaavinaan tavattoman niukkasanaista keskustelua ympärillään; mutta hänen osanottoinen huomionsa oli kiintynyt siihen mielenliikutukseen, minkä hän oli huomaavinaan kuninkaan kasvoista. Oli kuin niiden synkkä ankaruus olisi sulanut kaihoisaksi lempeydeksi. Kuningas istui viinimalja kädessään ja katseli ystävällisesti rakasta isäpuoltaan, kreivi Gerhardia; hän nyökkäsi vaistomaisesti ja katsoi tyynen totisesti lepytettyä vihollistaan, Langelandin Eerik-herttuaa, silmiin. "Malja rauhanvälittäjän ja sovitetun sukulaiseni kunniaksi!" — sanoi hän äkkiä, nousten ylös. Kaikki ritarit tekivät samoin, ja kuningas jatkoi: "Tätäkin rauhanjuhlaani ovat petturit synkentäneet; heille tapahtuu oikeus. Huomenna on tuomiopäivä, tänään emme ajattele heitä! Toivon Jumalan ja Pyhän Neitsyen nimessä, ettei yksikään salainen vihollinen tyhjennä tällä hetkellä maljaa salissani. Eläkööt kreivi Gerhard ja herttua Eerik!"
"Eläkööt! Ja eläköön jalomielinen kuninkaamme!" — kaikui joka suusta. Osanotto oli suuri ja melkein yleinen; maljat kilisivät, ja torvienpuhaltajat kajahuttivat airuen viittauksesta kumajavan sävelmän läpi juhlasalin.
Junkkari Kristofferkin oli yhtynyt yleiseen "eläköön"-huutoon, ja kuningas näytti erikoisesti iloitsevan siitä, että kuuli veljensä niin äänekkäänä tässä tilaisuudessa. Hänen silmänsä etsivät veljen katsetta, ja hän kilautti maljansa tämän maljaan. Mutta Kristofferin katse oli kylmä, levoton ja epämääräinen, vaikka hänen poskensa punersivat; ja vasemmalla kädellään hän rutisteli ruokaliinansa kulmaa. Salainen huokaus nousi kuninkaan rinnasta, kun hän jälleen istui. Åke huomasi nyt hämmästyksekseen, että junkkari Kristofferin liinassa oli pitkä halkein, jota hän turhaan koki peittää kädellään. Kuningas näytti tehneen saman huomion samalla hetkellä. Hänen värinsä oli äkkiä muuttunut, ja hänen katsannossaan kuvastui ankara tuska ja harmi. Hän teki liikkeen kuin noustakseen, mutta tyynnytti mielensä kohta salaisella ja tiukalla pakolla. Hän laski maljan kovasti eteensä pöytään, työnsi lautasensa syrjään ja peitti sillä veljensä pöytäliinan halkeimen.