Drotsi Åken hellyttävä, ihaileva katse kilpistyi kuninkaan vakavista kasvoista, ja tämän silmistä välähti tuli, samalla kun hän painoi sormen suulleen. — "Musiikkia!" huudahti hän ja viittasi airuelle. Kohta kaikui juhlasali iloisista metsästyslauluista. Vieraista häipyi totinen tunnelma, ja kukin jutteli vilkkaasti vierustoverilleen. Kuningaskin näytti pian oikein iloiselta, vaikka Åke huomasikin sen olevan vaikeata hänelle. Kun linnankappalaisen lopulta oli luettava pöytärukous, olivat kaikki ritarit jo niin riehakkaita, että airuen täytyi kahdesti muistuttaa heille pöytätapoja.

Aterialta kuningas läksi oitis salakammioonsa ja viittasi totisena Åkea tulemaan mukaan. Noustessaan junkkari Kristoffer ikäänkuin vahingossa vetäisi ruokaliinansa pöydän alle. Junkkari meni eteiseen ja vihelsi. Vähän senjälkeen juoksi hänen suuri jahtikoiransa ruokasalin läpi, suussaan valkea, kasaan rutistettu liina.

Kuningas oli Åken kera ehtinyt salakammioonsa. Hän oli heittäytynyt tuolille ja peitti kädellä silmänsä. Åke seisoi vielä vaiti hänen edessään ja katseli häntä surumielisen osanottavasti. Vihdoin kuningas siirsi käden silmiltään. Hän näytti itkeneen. Mutta nyt hän nousi kiihkeänä, ja taas hänen silmästään singahti kuin tuli. "Ken on tohtinut rikkoa luottamuksen ja rakkauden veljesten välillä?" — huudahti hän. — "Jos te itse, drotsi Åke, — niin viime kerran minä nimitän teitä drotsikseni."

"En minä ole sitä tehnyt, jalo herra kuningas!" — vastasi Åke. — "En tiedä, kuka sen on tehnyt. Jumala armahtakoon sitä uskollista palvelijaanne, joka niin ajattelemattomasti ja hätiköiden on tuottanut Teille murhetta! Se kai on tapahtunut salaa ja aseairuen tietämättä."

"Salasyyttäjää minä halveksin", — jatkoi kuningas. — "Se on laitonta — se ansaitsee rangaistuksen; sitä on — mutta, ei, tässä ei tutkimus käy päinsä. Jos hän on petturi", — jatkoi hän hetken kuluttua, ja taas hänen kasvoillaan näkyi syvä tuska, "— jos hän todella voisi, — Jumalan ja kaikkien pyhien nimessä, tapahtukoon, mitä kaikkivaltias Jumala ei tahdo estää, — mutta minä en vahingoita hiuskarvaakaan hänen päälaellaan. Häväisisinkö isääni hänen pojassaan? Tuomitsisinko äitini lapsen kodittomaksi ja kunniattomaksi? Suuri Jumala, pitäisikö minun itsenikin joskus!" — hän vaikeni, ja oli kuin hänen päälaellaan olisivat hiukset nousseet kauhusta pystyyn. "Katsos minua, Åke!" — jatkoi hän taas, — "voisiko se ajatus syntyä tämän otsan takana?" — hän laski käden korkealle kuumeiselle otsalleen. — "Täällä polttaa", — jatkoi hän — "mutta ei täällä polta mikään näkymätön Kaininmerkki. — Käteni on ollut julmasti kohotettuna häntä vastaan — ei hän voi minua rakastaa — pelätä hänen täytyy minua. Hyvä, vaviskoon hän herransa ja kuninkaansa edessä, kunnes hän oppii rakastamaan veljeään! Nyt ei enää sanaakaan siitä! Tämä on ehkä valepuhetta. Hm, ken uskaltaa syyttää vasenta kättä petturuudesta oikeata vastaan? — Minä en tiedä vielä mitään, en tahdo tietää mitään. Olen nähnyt pahaa kyllin —" jatkoi hän taas hetken vaiettuaan ja tuijottaen synkkänä maahan. — "Eikö täällä ympärilläni ole ollut kavaltajia siitä pitäin kun minä olin alaikäinen lapsi! Enkö ole nähnyt isäni murhattuna ja hänen röyhkeät murhaajansa kasvojeni edessä! Eivätkö heidän veriset kätensä ole kurkoittaneet minun henkeäni salaa ja julkisesti siitä hetkestä, jolloin tuomitsin heidät maanpakolaisiksi! Mutta ne eivät voineet kajota minuun" — jatkoi hän tyynenä ja kohotti päätään. — "Ei yksikään salamurhaajan tikari ole vielä yltynyt minuun, — vaikka olin pattoinen mies ja hyljätty paholaisen armoille. — Tiedän sen, Åke, — olen nähnyt sen: Vanhurskaan Herran käsi oli minun ja verivihollisteni välissä; ei petturi eikä murhaaja, ei edes sielunmurhaaja — ei syntinen arkkipiispa eikä paavi, ei itse pirukaan voi riistää kruunua tästä voidellusta päästä!" Näin puhuessaan hän kohotti kätensä ja kuningaskatseensa ikäänkuin profeetallisella innostuksella, ja hänen kasvoillaan oli ylevyys, joka näytti riittävältä nöyryyttämään röyhkeimmänkin vihollisen.

"Herra kuninkaani!" — huudahti Åke sydämellisen iloisena. — "Se henki, joka tällä hetkellä puhuu kauttanne, on sekä ylevyyden ja oikeamielisyyden että myös rakkauden henki —"

"Mene veljeni luo, uskollinen, kunnon Åke! —" keskeytti kuningas hänet nopeaan. — "Vie hänelle tämä!" — Hän riisti kaulaltaan kultaketjut, joissa riippui madonnan kuva.

"Pyydä häntä ottamaan tämä koru veljeltään tämän rauhanjuhlan muistoksi. Sano, että tämä kuva oli onnettoman isämme kaulalla sinä päivänä, jolloin hän ratsasti kuolemaansa. Jumalan huomaan!" Kuningas kääntyi nopeasti poispäin, nähtävästi salatakseen surumielistä liikutusta, joka oli saanut hänen äänensä väräjämään. Åke seisoi ketjut kädessään ja halusi ilmaista lämpimän tunteensa. Mutta kuningas kääntyi nyt äkkiä ja sanoi ankaralla äänellä: "Huomenna pidetään ritarikäräjiä. Syytetyt tulkoot esiin ja puolustautukoot, jos voivat. Sillä täällä on laki sama kaikille, niin ystävilleni kuin vihollisilleni. Voi sitä syytettyä, jolla ei ole päteviä todisteita, olipa hän sitten rakkain ystäväni! Mene Jumalan nimeen!"

Åke kumarsi ääneti, loukatulla itsetunnolla, ja aikoi lähteä. Mutta silloin kuningas ankaran liikutuksen valtaamana levitti kätensä häntä kohti ja painoi hänet rinnalleen, kuitenkaan enää sanaa sanomatta. Åke poistui nopeasti kultaketjun kera. Ollessaan nyt yksin kammiossaan kuningas pujotti käden poveensa ja veti esiin helmillä ja rubiineilla kaunistetun rukousnauhan. "Joululahjasi lapsuusajoiltamme, rakas Ingeborg!" — lausui hän syvästi liikutettuna. — "Mitä minä sinun sielusi ajatusten mukaan rukoilen sen kautta, sitä rukoili sinun enkelisi Jumalan kasvojen edessä. — Kristoffer, Kristoffer, Jumala antakoon sinulle anteeksi sen, mitä näin sinun katseestasi!" — Samalla hän suuteli rukousnauhaa, piiloitti sen jälleen povelleen ja istuutui hiljaisena työpöytänsä ääreen.

NELJÄS LUKU.