"Hän on rikkonut maalain säädökset kunnian ja hengen turvasta", — päättivät tuomarit yksimielisesti. — "Ankaran lain mukaan hän menettäköön kätensä ja silmänsä." Airut julisti kovalla äänellä tämän tuomion.
Åke Kaggen kuultua kuolintuomion hänen polvensa alkoivat vavista, ja hän katsoi terävästi ympärilleen, ikäänkuin vartoen läsnäolijain puolelta puolustusta tai tuomion vastustamista; mutta oli hiljaista kuin haudassa eikä kukaan liikauttanut kättä tai suuta hänen puolustuksekseen. Hän näytti nöyrtyvän ja taipui nyt toiselle polvelleen tuomari-istuimen eteen. "Muistakaa, herra kuningas Eerik", — lausui hän alenneella äänellä, — "että minä palvelin Teidän isäänne, ja hän itse kiitti minua asemiehistään uljaimmaksi. En koskaan toivonut hänen kuolemaansa; olisin pelastanut hänet, jos olisin mahtanut, vaikka hän olikin rikkonut kuningasvakuutuksensa ja itse katkaissut siteen, joka kiinnitti Tanskan kruunun hänen päähänsä."
"Muistan kyllä, että palvelit isääni rahan ja vaatetuksen edestä", vastasi kuningas. — "Mutta minä ja jokainen muu tanskalainen tiedämme myös, että sinä olit tuona verisenä P. Cecilian yönä kolmastoista harmaaveli Finnerupin ladossa, sekä ettei sinun miekkasi työntynyt viimeisenä onnettoman kuninkaasi rintaan. Kuitenkin valtakunnanoikeus, minun ollessani vielä alaikäinen, tuomitsi sinut petturuudesta ja kuninkaanmurhasta vain maanpakoon; mutta nyt saat kärsiä oikeudenmukaisen rangaistuksen, niin totta kuin minä olen Tanskan kuningas!"
"Eikö täällä siis ole ainoatakaan vapaata miestä, joka uskaltaa sanoa sanan puolestani?" — huusi vanki hurjin katsein ja hypähti ylös. — "Haa, te tyrannin orjat! Halveksin teitä!" — jatkoi hän katsoen raivoisasti ympärilleen. — "Se teko, jonka vuoksi minut ajettiin maanpakoon, oli suurin, minkä Tanskan mies on tehnyt: tyranninsurma on ollut mainetyö maailman alusta, milloin kansojen sielussa on ollut kipinäkin vapaudenhenkeä. Nyt on Tanskassa vain pelkuriorjia, ja minä häpeän nimittää teitä maanmiehikseni. Siinä te nyt seisotte suuttomina ja sanattomina, kun jälleen kerran kaikuu rohkeita sanoja kuninkaan salissa. Teillä on nyt rohkeutta vain ryömimään tomussa kostonhimoisen hirmuvaltiaan edessä ja tuomitsemaan vapauden viimeiset ystävät mestauslavalle. Ettekö tyydy, kun saatte nähdä vertani? Tahdotteko hakkauttaa vielä käteni ja jalkani pois? Tahdotteko puhkaista silmäni, ettei yksikään vapaa mies voi nähdä teidän punastuvan? Niinkö tahdotte kohdella Asker Rygin ja Skjalm Viden jalon suvun jälkeläistä? Minä olen ritari" — huudahti hän nyt ylpeänä. — "Minä vaadin, että minut tuomitaan vain ritarilain mukaan: se on pätevä koko maailmassa; mutta tämän maan lakien alainen en enää ole."
"Kuka löi sinut ritariksi?" — kysyi kuningas halveksivin katsein.
"Tanskan valtakunnan suurin mies", — vastasi vanki ja ojensihe ylpeänä, — "se mies, jonka kengän pauloja kukaan läsnäoleva ei ole arvollinen päästämään: korkea sukulaiseni, Tanskan valtion marski, Stig Andersen Vide. Ja jos ritarillisuutenne ei ole tyhjää kerskausta ja turhaa apinailvettä, kuningas Eerik, niin käytätte nyt minua kohtaan oikeutta sen lain mukaan, mikä on Teidän silmäteränne."
"Hyvä, kaikkien pyhimysten nimessä!" — huudahti kuningas hehkuvin poskin. — "Ritarilain mukaan tuomiosi täydennetään, koska itse vaadit sitä, ja saat tuta, mitä on olla tuomittu kunnialta pois. Se ritarinnimi, minkä maanpakoinen kuninkaanmurhaaja on antanut, on kyllä vain vähäisen kunnian arvoinen; mutta et saa sitäkään viedä mukanasi kunniattomaan kuolemaasi. Saat pitää kätesi ja jalkasi sekä petolliset silmäsi; mutta sen kunnian, mistä kerskut, sinä menetät laillisella tavalla ritariston vuoksi — ja henkesi vain minun isäni takia!"
Kuninkaan viitattua vietiin nyt vanki pois ja vanhimpien ritarien muodostama lautakunta kokoontui määräämään hänen tuomiotaan ritarilain mukaan.
Kolmen tunnin kuluttua vietiin vanki sitten täysissä ritarivaruksissa ratsain korkean, ajoradan luona olevan mestauslavan luo, missä kuningaskin oli alempana hevosen selässä kaikkien ritariensa ympäröimänä. Linnankappalainen seisoi mestauslavalla, mukanaan joukko dominikaaniluostarin mustia veljiä. Vanki vietiin sinne ylös — ei tosin siellä kuolemaan, vaan häpeällisimmällä tavalla ritarilain mukaan syöstäväksi pois ritarisäädystä. Suuri väkijoukko oli kokoontunut; kaikki linnan ikkunat sekä turnajais-korokkeet olivat täynnä uteliaita katsojia. Neitojen ikkunasta neitsyttornin viereltä kurkistivat pienet, uteliaat naiskasvot, jotka näyttivät erittäin vilkkailta ja kauniilta; ne olivat vangitun Ulriika-neidon, joka, tietämättä mitä piti tapahtuman, oli houkutellut taipuisan tytön ottamaan hänet mukaansa näkemään sitä suurta näytäntöä, josta puhuttiin. Ei kukaan tiennyt, mitä oli tekeillä; koko toimenpide oli siihen saakka tuntematon maassa, jonne nuori Eerik-kuningas ensimäisenä koetti kotiuttaa kaikkia ritarilaitoksen tapoja, ja tämä uutuus jännitti juuri salaperäisyydellään yhä enemmän uteliaisuutta. Ulriika näki papit korkealla mestauslavalla ja täysivaruksisen ritarin vietävän sinne; ritari kääntyi selin ikkunaan, eikä Ulriika tuntenut häntä. Sitten astui esiin punaviittainen mies, jolla oli raa'at, jäykät kasvot ja kädessään rautanuija; hän näytti pyöveliltä, vaikkei hänellä ollut kirvestä eikä miekkaa. Hän riisti kilven ritarilta ja avasi hänen varuksensa, rikkoi sitten kilven ja haarniskan rautanuijalla sekä heitti kappaleet hänen jalkoihinsa.
"Jumala! Tapahtuuko siellä kuolemanrangaistus?" huudahti Ulriika kauhistuneena. Nyt vietiin ritari alas mestauslavalta, hän käänsi kalpeat, pelokkaat kasvonsa Ulriikaan päin, ja tämä tunsi hänet. "Kagge, Kagge! Armias taivas!" — huudahti hän kirkaisten ja pyörtyi tytön käsiin. Hänet vietiin kiiruusti takaisin torniin ja hänen hiljaisen siskonsa hoiviin.