Vaakuna oli riistetty Åke Kaggen rikotusta kilvestä; se ja kilpi ripustettiin nyt hevosluuskan häntään ja laahautettiin sillä Vordingborgin katuloan läpi, airueitten pilkan kaikuessa, mihin katkeroitunut rahvas yhtyi.
Aseista riisuttu ritari vietiin sillävälin linnantornin läheiselle tunkiolle; siellä häneltä otettiin pois kultakannukset, ja samalla häpeänpaikalla leikattiin häntä siltä hevoselta, jolla hän viimeksi oli ratsastanut. Huomion ollessa kääntyneenä tähän tavattomaan menoon, teki häväisty ritari turhan pakoyrityksen, hänet sidottiin nyt köysiin ja vietiin jälleen mestauspaikalle. Siellä hän seisoi kiukusta kuohuen ja pälyi ympärilleen, pappien laulaessa hänelle "vigiliaa", jota he tavallisesti lauloivat vainajille. Hän katseli raivokkaana ympärilleen. Kun hän ei nähnyt pyövelin miekan välkkyvän, näytti hän vielä tuntevan elontoivetta, ja hän nousi villin uhmaavana. Totinen kuolinlaulu näytti kuitenkin tekevän hirveän vaikutuksen häneen ja lannistavan hänen uhmansa; ennenkuin se loppui, hän vaipui rukoilevaan asentoon. Kuolinlaulun lakattua astui linnankappalainen esiin kädessään Raamattu ja alkoi kovalla äänellä lukea psalmistan tuomiota kavaltajista. "Niin sanoo Herra sinusta ja sinun kaltaisistasi" — huusi pappi, — "heidän pöytänsä olkoon heille paulaksi, sekä kostoksi että lankeemiseksi, — tulkoon heidän silmänsä pimiäksi, ettei he näkisi, — olkoon heidän huoneensa kylmillä, ja ei kenkään olko, joka heidän majassansa asuis."
"Vaiti kirouksinesi, pappi, olivatpa ne pyhiä tai eivät!" huusi kuningas kiivaasti, — "hänen sielunsa tuomitkoon vanhurskas Jumala, — täällä tuomitaan vain hänen ritarikunniansa."
Mutta kappalainen oli niin kiinni tekstissään, että hän, kuulematta kuninkaan sanoja, lisäsi vielä: "kun hän tuomitaan, niin hän loppuu kuin jumalaton, ja hänen rukouksensa tulee synniksi — —"
Nämä sanat kuultuaan polvistuva ritari kimposi pystyyn ja tuijotti raivokkaana pappiin. "Tietäköön siis jokainen vapaa Tanskan mies" — huusi hän, — "ja tuomitkoon, jos se on synti: tällä hetkellä minä rukoilen petojen voittajaa P. Magnusta ja kaikkia pyhimyksiä, että kuningas Eerik Silmänräpyttäjän kirottu sukukunta juuritettaisiin pois maan päältä, niinkuin tämä käsi tuhosi hänet itsensä Finnerupin ladossa."
"Sinä julistit hänelle totuuden, pappi!" — sanoi kuningas, vaivoin hilliten syttyvän vihansa, — "mutta ei enää yhtään hengellistä kirousta! Hänen ajatuksensa ja rukouksensa tuomitkoon Jumala; täällä seisoo tämä rikollinen vain maallisten tuomarien edessä."
Pappi vaikeni. Kuningas kääntyi nyt juhlallisesti aliairueen puoleen ja kysyi: "Sano, mikä on tämän rikollisen nimi!"
"Ritari Åke Kagge, Videin ylhäistä sukua", — vastasi aliairut.
"Se ei ole tämän edessämme seisovan miehen nimi", — huusi airut, — "sillä häntä minä ja Tanskan ritaristo emme tunne muuksi kuin kavaltajaksi ja uskottomaksi vääränvalan tekijäksi."
Kuningas toisti kolmasti kysymyksensä rikollisen nimestä; joka kerta lausui ali-airut sen, ja joka kerta airut huusi: "se ei ole hänen nimensä", samalla hirveällä, tuhoisalla lisäyksellä. Airuen viime kerta huudettua nämä sanat, otti hän aliairuelta maljan, jossa oli lämmintä vettä; sitä kantaen hän nousi mestauslavan ylimmälle kohdalle ja kaatoi veden kunniattoman ritarin pään ja hartiain yli, sanoen: "näin huuhdon ritariston pyhän merkin pois tästä ruumiista." Kun tämä sana oli sanottu, katsottiin tuo kunniaton ritari kuolleeksi ja häntä kohdeltiin todella kuolleena ruumiina. Köydet kainaloissa hänet vedettiin alas mestauslavalta ja sidottiin paareille. Kääreliina heitettiin hänen ylitseen, ja kuninkaan kaikkine ritareineen ratsastaessa takaisin linnaan, kantoivat orjat, roskajoukon pilkkapuhein saattaessa häntä, Åke Kaggen kirkkoon, missä taas rukoiltiin ja laulettiin hänen, ikäänkuin vainajan puolesta. Kun vihdoin käärinliina riisuttiin hänen yltään, jotta hänet vietäisiin päin todellista kuolemaa, niin hän lepäsi paareilla voimatonna, ja epäröitiin, saattoiko häntä siinä tilassa lähteä kuljettamaan.