"Poistukaa ja antakaa hänen levätä! Aurinko on laskenut, ja hänellä on täällä rauha huomiseen asti", — kuului nyt kirkosta voimakas, käskevä ääni, ja esiin astui Pyhän-Hengen luostarin esimies juhlallisena, kuoriherranpukuisena, rinnallaan hopeinen, kaksitoistakärkinen kaksoisristi. Kaikki tunsivat hänet ja kumartuivat kunnioittaen, kädet ristissä ja puolittain polvistuen, ottamaan vastaan hänen siunaustaan.

Kaupunginvouti ja hänen miehensä, joiden oli vietävä vanki mestauspaikalle, epäröivät kuitenkin hiukan neuvottomina.

"Minun vastuullani poistukaa kaikki ja jättäkää syntinen tänne huomiseen asti!" — toisti esimies. — "Hänen sielunsa tarvitsee rauhaa valmistuakseen eroon syntisestä ruumiista. Minun pyhä velvollisuuteni on pitää huoli kuolevien sielusta. Kirkon ja Pyhän hengen nimessä minä käsken maallista mahtia tässä taipumaan."

Kaikki poistuivat. Ylhäinen munkkikunnan esimies läksi kirkosta viimeisenä ja panetti kirkon oven salpaan. Kaupunginvoudin käskystä asetettiin ovelle vahva nihtivartio.

Kun vouti miehineen seuraavana aamuna varhain astui kirkkoon, viedäkseen tuon yhteiskunnallisesti kuolleen mestauspaikalle, näkivät he oikean kuolleen ruumiin makaavan paareihin sidottuna. Jotkut arvelivat, että eiliset menot olivat jo jaksaneet tappaa hänet; toiset otaksuivat hänen kuolleen pelosta ja kauhusta, kun hän yöllä oli tullut tuntoihinsa ja nähnyt olevansa yksin autiossa kirkossa ja paareihin sidottuna. Kuvitelma siitä kauhusta, mikä näytti tappaneen tuon onnettoman, kun hän hirveässä asemassaan oli viettänyt koko yön kuolinhetkeään odotellen, herätti nyt jonkunlaista sääliäkin siinä väkijoukossa, joka edellisenä päivänä ei kyllästynyt pilkkaamaan vihattua salamurhaajaa, ja nyt huomattiin kuninkaan sentään olleen liian ankaran. Itse hurskas munkkien esimieskin oli suuresti lisännyt syntisen rangaistusta huolehtimalla hänen sielustaan siten, että hän sai kokonaisen yön aikaa valmistuakseen kuolemaan ja kuollakseen kauhusta. Ruumiin kasvot olivat pöhöttyneet ja jo siinä määrin muuttuneet, ettei kukaan tuntenut häntä maanpakolaiseksi ritari Kaggeksi muusta kuin pujoparrasta ja töyhtömäisistä kulmakarvoista. Ruumis haudattiin oitis aivan hiljaisesti, ilman kirkon tavallisia menoja ja vihkimättömään maahan. Mutta tuskin kuollut oli haudattu, ennenkuin levottoman rahvaan keskuudessa alkoi kuulua hiljaista kuisketta, että tuskin se kuitenkaan oli ollut asianomaisen ruumis. Kuolleen ruumiin nopea muuttuminen niin varhain keväällä oli näyttänyt kovin epäilyttävältä, ja huhuttiin, että parta ja kulmakarvat epäilemättä olivat tehdyt. Tiettiin maanpakolainen Åke Kagge arkkipiispa Grandin sukulaiseksi; ja arveltiin Pyhän-Hengen asiamiehen, joka ehkä pääsi luostaristaan salatietä kirkkoon, käyttäneen mahtiaan tässä tilaisuudessa pelastaakseen tuon mahtavan ja vaarallisen ylipapin sukulaisen. Mutta tämän huhun tukahduttivat pian kaupunginvouti ja hänen miehensä, jotka se olisi voinut saattaa tukalaan edesvastuuseen; se ei ehtinyt kuninkaan eikä drotsinkaan kuuluviin, ja hovissa uskottiin mitä kaupungin esimies oli lainmukaisessa muodossa kertonut, että nimittäin maanpakolainen kuninkaanmurhaaja oli tavattu hengetönnä paareilta, sekä että ruumis oli seuraavana aamuna lainmukaisen tarkastuksen jälkeen haudattu.

VIIDES LUKU.

Kaikki huomasivat kummakseen sen ankaran vakavuuden, mikä peitti kaikkia kuninkaan tämäneräisiä toimia Vordingborgissa. Ne juhlallisuudet, joita oli iloiten odotettu herttuan kanssa tehdyn sovinnon johdosta, olivat aivan jääneet tulemasta, ja pian olivat kaikki vieraat herrat ja ritarit lähteneet linnasta. Junkkari Kristoffer oli tehnyt kylmän ja nopean lähdön ja lähtenyt huhun mukaan Kallundborgiin tai Holbekiin; nämä molemmat linnat sekä täydet läänitysoikeudet oli annettu hänelle takaisin. Ennen lähtöään hän oli ilmoittanut, että neitsyttornia vartioitiin huonosti sekä että kauniit valtiolliset vangit olivat väleissä linnanväen, ehkäpä korkeampienkin henkilöitten kanssa. Tämä huomautus oli pakoittanut linnanpäällikön ankarampiin toimenpiteisiin vankien vartioimisessa. Pienen, avuliaan tytön sijaan oli tullut eräs totinen naisvartia, eikä torniin laskettu ketään muita paitsi hän ja eräs lääkintätaitoinen Pyhän-Hengen-veli. Nuoremman vankineidoista sanottiin olevan sairaana, eikä oikein selvilläkään: hän kuvitteli nähneensä jonkun mestauksen sekä että hän itse oli prinsessa, jolla oli ollut rakastajana joku onneton prinssi. Linnan väestön kesken tästä koitui paljon jaarittelua ja otaksumia, joiden ohessa mainittiin drotsi Åkeakin, muka vankineitojen innokkainta suojelijaa, ja heidän asiansa arveltiin hänen vaikutuksestaan pian päättyvän onnellisesti.

Kuningas oli valtaneuvoston ja henkivartiostonsa kera yli pääsiäisen Vordingborgissa, mistä käsin hän suoritti valtiollisia tehtäviä. Niissä oli drotsi likinnä itse kuningasta toimeliain, ja häntä nähtiin harvoin ritarien jokapäiväisissä huvituksissa ajoradalla tai pallohuoneessa. Hän oli kuten tavallisesti vakava ja hiljainen; joskus nähtiin hänet kuutamoisina kevätöinä käyskelevän yksin ja ikäänkuin uneksien neitsyttornin vaiheilla. Kuninkaan Vordingborgiin-tulon jälkeen ei Åke ollut nähnyt noita vankineitoja; oli kuin hän olisi kuullut rahvaan yleisen huhuilun hänen lämpimästä osanotostaan heidän kohtaloonsa ja hän nyt pelkäsi vahingoittavansa heidän asiaansa tai heidän mainettaan käymällä heidän luonaan.

Oli mennyt neljätoista päivää pääsiäisestä. Fruerlundissa lehdet puhkeilivat. Iloiset kottaraiset kiisivät kuin laulavat ja huiskivat pilvet Vordingborgin tornien yli. Käki kukkui pyökkilehdossa, ja ensimäinen satakieli oli saapunut. Kuningas oli sulkeunut salakammioonsa: hän oli saanut tärkeitä kirjeitä. Marski seisoi eteissalissa, vartoen hänen käskyjään. Kysyttiin drotsia. Hän oli linnanoikeuden tuomarien kera lähtenyt neitsyttorniin ollakseen läsnä Stig-marskin tyttäriä kuulusteltaessa. Hän itse oli kiiruhtanut tätä oikeustoimenpidettä, lujasti uskoen heidän viattomuuteensa; hän toivoi voivansa todistuksellaan auttaa heidän vapauttamistaan syytöksistä ja saavansa asian kuninkaan läsnäollessa nopeaan ja onnelliseen päätökseen. Drotsin kaipuu saada nähdä jälleen kaunista Margareetaa oli ehkä osaltaan kiihoittanut sitä intoa, millä hän seurasi totisia tuomareita. Mutta tuskin hän oli näiden herrojen kera saapunut vankilaan ja vastannut hiljaisen Margareetan surumielisen hellään katseeseen, ennenkuin Ulriika, joka näytti istuneen tyynenä siskonsa kuvaliinan ääressä, äkkiä kimposi pystyyn ja syöksyi kiihkein katsein ja tukka hajallaan uhkaavana heitä kohti. "Te pedot, te olette tappaneet hänet!" — huusi hän. — "Te olette murhanneet uskollisen ritarini. — Tuletteko nyt raastamaan minutkin mestauslavalle? Katsokaa, tässä minä olen! Elkäähän epäröikö, tuokaa kahleenne, tulkaa pyöveleinenne! Viekää minut vain kuolemaan! Halveksin elämää ja Teitä kaikkia! Tiesin Åke Kaggen olevan täällä kostaakseen minun alennukseni ja viedäkseen minut pois tästä häpeän paikasta. Voitte nyt murhata minutkin, kuta pikemmin, sitä parempi. En pyydä muuta vapautusta; kutsukaa vain pyövelinne ja tehkää loppu kurjuudestani! Tiesin, että kysymyksessä oli kuninkaan henki, ja olin vaiti, pelastaakseni ystäväni ja uskollisen ritarini. Mutta siskoni on viaton; hänen hiuskarvaansakaan ei kukaan saa vahingoittaa. Hän pyysi minua taivuttamaan Kaggen pakoon, jottei mitään onnettomuutta syntyisi; sen voin vannoa evankeliumin kautta."

"Siis molemmat kuitenkin tiesivät maanpakolaisen kuninkaanmurhaajan täälläolon ja rikolliset aikeet", — sanoi ylin tuomareista. — "Herra drotsi, se todistus, minkä syyllisempi itse antaa tässä, tekee heidät molemmat ainakin elinkautisiksi valtiovangeiksi."