Drotsi Åke seisoi kuin salamanlyömänä ja hänen kasvojensa väri vaihtui. "Tuo onneton lie raivopäinen", — sanoi hän nopeasti tyyntyen, — "hän on ollut sairas ja poissa tajultaan, kuten tiedämme — hänen tunnustuksensa ja todistuksensa ei ole pätevä. Olen kyllä huomannut hänen tunteneen tuon rikollisen; mutta hänellä ei mitenkään voi olla tietoa viimemainitun rikoksesta, ja vielä vähemmän hänen hurskaalla sisarellaan; sen takaan hengelläni. Vastatkaa taivaan herran nimessä, sanokaa totuus, jalo Margareeta, neito: tiesittekö Åke Kaggen olevan täällä linnassa valepukuisena ja väijyvän kuninkaan henkeä?"
"Minä tiesin sen, herra drotsi!" — vastasi Margareeta tyynenä, käsi rinnallaan. — "Mutta puhtaan Neitsyen huulten ja pyhän totuuden Hengen nimessä: minä ja sisareni emme voineet estää hänen tuloaan. Kun sain kuulla hänen olevan täällä sekä mitä hänellä oli mielessään, oli yö ja vankilamme ovi oli suljettuna; minä en voinut varoittaa Teitä ja kuningasta hänestä, vaikka minulla, yhtä varmasti kuin toivon Jumalaan, olisi ollutkin voimaa ja halua siihen. Aamulla hän oli paennut, kuten väitettiin; ja minä olin vaiti, jotta en syöksyisi eksynyttä, onnetonta sielua vielä suurempaan onnettomuuteen."
"Arveluttava juttu, perin arveluttava juttu!" — sanoi tuomari. — "Meidän täytyy tiedustella tarkemmin asianhaaroja."
Kuulustelua jatkettaessa saapui linnanpäällikkö kutsumaan drotsia kuninkaan luo. Åke lähti syvästi huoaten ja heittäen tuskaisen katseen onnettomiin neitoihin, joiden vapauttamista hän enää tuskin uskalsi toivoa.
Drotsi astui syvästi liikutettuna marskin luo, eteissaliin, missä hänen piti odottaman kuninkaan käskyjä. He kuulivat kuninkaan astelevan lujin askelin edestakaisin salakammiossaan.
"Huuhkajat ovat pesineet sammalistoon, drotsi!" — sanoi marski. — "Miksi ei kohta katkaistu kaulaa niiltä koirilta ilman muuta, — ja heitetty torniin heidän ylhäistä ystäväänsä ja suojelijaansa. Nyt he ovat lentäneet yhteen parveen ja meillä on täysi syy olla varuillamme."
"Keitä tarkoitatte, herra marski?" — kysyi Åke hajamielisenä. "Olette kai saanut kirjeitä?"
"Yllin kyllin: Brock ja Papae livistivät sillä kertaa; he kiertävät nyt Jyllantia ja kiihoittavat kansaa näiden pappisselkkausten ja kirkonsulkemisen takia, jota niin pelätään, niinkuin kirkonovi olisi linnanportti rintavarustuksineen ja torneineen ja sen vartiana itse Isä-Jumala. Tuumin kyllä, että hullusti olivat asiat, kun mahtiherrat niin usein istuivat yksissä junkkarin kanssa ja saivat nenänsä alle rikkonaisen liinan. Olisin mielihyvällä sullonut ne kaikki mäskiksi; mutta muistaessamme kaikkia tyhmiä menoja, pöytäliinoja ja repaleita me annoimme petolintujen paeta ja junkkarin heidän kerallaan, vaikka hän sai vaivoin salatuksi halkeimen, joka karahutti kuumiksi hänen korvansa."
"Jumalan tähden, herra marski!" — huudahti nyt Åke, ja äkkiä välähti hänen silmissään. — "Ette kai te ollut sentään hänen salainen syyttäjänsä."
"Minäpä juuri, Drotsi! Tarkoitukseni ei juuri ollut piiloittaa salaisuutta; jos joku olisi kysynyt, olisi vastaukseni ollut selvä ja kunnon miekkani myös, jos olisi tarve tullut. Todistuksia ja sen semmoista joutavaa minulla ei kyllä ollut, mutta minulla nyt on omat arveluni ja ajatukseni: en voi nähkääs sietää sitä miestä. Jos hän olisi asiasta osaton ja jos hän olisi halunnut puolustaa kunniaansa — niin piru vieköön, ei hän olisi istunut kuin hiilillä ja peitellyt pientä halkeinta. Kuljin nähkääs juuri pöydän ohi ja näin, että noiden kolmen koiran kortit olivat sekaantuneet. Junkkarin liina sattui parahiksi käteeni; minulla oli hiukan höyryä päässäni ja arvelin, että senkin ylvään herran oli hyvä hiukan aristua."