"Miekkaa voimme käyttää kapinoitsijoita vastaan, mutta ei piispaa eikä paavia yhtävähän kuin kuninkaan tulevaa lankoa vastaan", vastasi Åke. "Tässä tarvitaan viisautta ja ennenkaikkea Jumalan apua."
Nyt lennähti kuninkaan salakammion ovi auki. Kuningas itse näyttäytyi eteisessä viitaten; hänen kasvonsa osoittivat syvää liikutusta ja ankaraa mielen kuohua, ja niin marski kuin drotsikin astuivat sisään hänen luokseen huolestuneen näköisinä.
Tuntia myöhemmin lähti marski Olavinpoika vordingborgilaisten ratsumiesten etunenässä Jyllantiin, ja drotsi Åke ratsasti kahdentoista ritarin ja asemiehen seurassa lähettiläänä Ruotsin hoviin asiassa, joka saattoi hänet salaiseen levottomuuteen kuninkaan ja maan puolesta.
* * * * *
Niiden kahdentoista ritarin joukossa, jotka saattoivat drotsi Åkea Ruotsiin, oli herra Pallen lanko, reipas ritari Helmer Blå, joka oli tehnyt itsensä kuuluisaksi voittamalla morsiamensa ja kaatamalla hänen ja herra Pallen kuusi veljeä, kun kaikki yhdellä kertaa yllättivät hänet. Hän oli solakka, nuori mies, silmänsä olivat vilkkaat ja ruskeat, ja liikkeensä reippaat ja vikkelät. Hän oli syntyisin Fyenistä ja oli Kogsböllen kauniin linnan ja tilan isäntä, ison Beltin rannalla, likellä Nyborgia (nykyistä Holkenhavenia). Hän oli drotsin hyvä ystävä ja kuninkaaseen hartaasti kiintynyt.
"Niin vapaana hän satulassaan ratsastaa", lauloi kansa mielellään, nähdessään Helmer Blån pyörittelevän kaunista arabialaista ratsuaan, joka kiidätti häntä tuultakin nopeammin, ja jonka hän oli saanut kuninkaalta lahjaksi hääpäivänään edellisenä kesänä.
Drotsi Åke ratsasti nyt hetken vaiti ja vakaana tämän, urhean ritarin sivulla, heidän matkatessaan tietä Kjögeen, mistä he aikoivat antaa viedä itsensä Skånen puolelle Skanöriin.
"Kreivi Henrik seuraa varmaankin kuningasta?" keskeytti vihdoin ritari Helmer äänettömyyden. "Jos näihin aikoihin tahtoo vierailla piispojen luona, on parasta pukeutua teräkseen ja haarniskaan."
"Kreivi Henrik ei väisty hänen sivultaan", vastasi Åke. "Sen hän on luvannut minulle suullaan ja kädellään. Minä poistun nyt hyvin vastenmielisesti täältä — Grandin kostonhalulla ja lainsuojattomien uhkarohkeudella ei ole rajoja."
"Kirottu Kagge! Hän lopetti myöskin minun paksun, laiskan lankoni", sanoi Helmer. "Sitä lihavuorta en lankonani suurestikaan kunnioittanut; mutta hänen kurjan kuolemansa olen kuitenkin luvannut pyhän Yrjänän nimessä kostaa, etupäässä rakastetun vaimoni vuoksi. Olihan hänellä vain yksi ainoa veli jälellä, sen jälkeen kun minä jouduin onnettomuuteen toisten kanssa. Mutta sehän tapahtui avoimesti ja rehellisesti itsepuolustuksessa, eikä hän koskaan ole pitänyt minusta vähemmin senvuoksi. Mutta iskeä salaa myrkytetyllä aseella — hyi, pahus vieköön, se oli kirottu, oikea italialainen konnantyö; sellainen ei ole koskaan ollut tapana täällä Pohjolassa. Oletteko myös varma siitä, että tuo inhoittava salamurhaaja todellakin on kuollut ja kuopattu, herra drotsi? — Kansa kuiskailee yhtä ja toista. Se, joka ei osaa hävetä, ei myöskään kuole häpeästä, luulisin minä. Onhan ennenkin nähty viekkaan ketun pakenevan ansasta, jättäen häntänsä pantiksi."