Krouvihuoneen vähemmin valaistussa osastossa istui kaksi miestä, Pyhän-Hengen-veljeskunnan risti, mustilla matkaviitoillaan. Toinen heistä veti äkkiä päähineen otsalleen, nousi ylös ja katosi pian hengellisen virkaveljensä seurassa vieraiden joukkoon, jotka tulvivat ulos ja sisään. Ritari Helmer Blå oli huomannut tämän Pyhän-Hengen-veljen käyttäytymisen ja lähestyi sukkelasti Åkea kuiskatakseen hänelle jotakin korvaan. Mutta drotsi, joka oli tuntenut molemmat hansalaiset kauppiaat, kiinnitti koko huomionsa heihin ja näytti miettivän itsekseen, missä määrin olisi tarpeellista puuttua asiaan, taikka antaa voimattomalle uhkaukselle jotakin arvoa.
"Kerta kaikkiaan, ystäväni" tarttui roteva rostokkilaiskauppias puheeseen sammaltavalla kielellä, iskien saappaankorolla pöytään, pyytääkseen vaitioloa ja näyttäen olevan harmissaan keskustelunsa katkeamisesta, "lauenburgilaisen ritarin oli pakko pyristellä uudessa hirsipuussamme, huolimatta hänen asemastaan ja korkeasta sukuperästään, ja korkeasukuinen Saksin herttua Albert oli vähällä haljeta harmista. Juuri siksi suojelee ja kiihoittaa hän näitä jalosukuisia ryöväreitä. Mutta me emme anna enää kauemmin ritarien ja ruhtinaiden kostamatta ryöstää meitä ja ratsastaa nenällemme. — Me näytämme kyllä kerran näille mahtaileville herroille, minne taikasauva on kaivettu — se punainen, siunattu taikasauva, joka maailmaa hallitsee — ja mitä rikas, yksimielinen Hansaliitto saa aikaan. Me kauppamiehet ja pikkuväki olemme myös oppineet sota- ja valtiotaitoa, ja se, joka astuu meidän liikavarpaillemme, saa varoa Lybekin oikeutta ja Rostokin teillä. Eläköön vapaus kaikissa töissä ja toimissa. Helvettiin kaikki itsevaltiaat ja ylimykset!" Näin sanoen potkaisi paksu Berner Kopman tyhjän viinikannun pöydältä ja asetti jalkansa lattialle nousten hoiperrellen pystyyn, pikari huulillaan. Vieraat kauppiaat joivat riemuiten. Henrik Gullandsfar pudisti päätään, ja nykäistyään juopunutta virkaveljeään käsivarresta, katsahti hän salaa drotsiin ja kuninkaan henkivartijoihin.
"Minä annan heidät kuoleman ja pirun haltuun! Voinhan ostaa heidät nahkoineen ja karvoineen, sekä vielä esi-isät kaupanpäälle", mutisi suurikasvuinen rostokilaisylimys, antaen kuitenkin selvän ja varovaisen Gotlantilaisen saattaa itsensä ulos oluttuvasta. Toiset kauppiaat ja laivurit poistuivat myös toinen toisensa jälestä laulaen ja viheltäen. Åke oli heti huomannut pöyhkeiden hansalaisten käytöksessä olevan uhman ja ivan; mutta hän oli itse pari vuotta sitten, ollessaan drotsina, kuninkaan neuvostossa, varustanut sinetillä ne suuret vapautukset, jotka näille kauppiaille oli suotu, ja laki kielsi kaiken väkivallan näitä vieraita kohtaan, niinkauan kuin he itse olivat siivolla. Åke vaikeni halveksivasti hymyillen ja viittasi suuttuneille ritareille pysymään levollisina. Mutta ritari Helmerin veri kiehui; nähtyään äskenmainitun Pyhän-Hengen-veljen oli hän seisonut kuin tulisilla hiilillä. Hansalaisen laivaväen jättäessä majapaikan, luuli hän avonaisesta ovesta taas näkevänsä saman olennon hoilottavassa, vilisevässä laivoihin kiirehtivässä ihmisjoukossa. Hän kuiskasi äkkiä pari sanaa drotsin korvaan ja juoksi ulos tarjoiluhuoneesta. Åke katseli totisena ja miettiväisenä hänen jälkeensä, mutta antoi salaa merkin parille varovaisemmalle ritarille seurata häntä, käskien muiden jäädä sinne. Asetuttiin nyt melkein tyhjän pöydän ääreen. Nöyrä ja palvelevainen isäntä kiiruhti sitä kattamaan ja poistamaan tyhjät viinikannut ja oluthaarikat. Vaivoin pidätetty harmi oli tehnyt ritarit mykiksi, ja heidän mielialaansa kuvastivat vain yksityiset pistopuheet ja hyökkäykset niin sanottuja rihkamaritareja kohtaan. Huomasi helposti, ettei ylpeän Berner Kopmanin katkeruus ollut aiheeton ritarisäätyä kohtaan, joka halveksui ja oli vihamielisessä suhteessa toimeliaaseen ja hyvinvoivaan porvarissäätyyn. Ritarilinnat Tanskassa eivät tosin olleet ryövärilinnoja kuten Saksassa, ja ulkolainen kauppamies nautti siellä mitä suurinta turvallisuutta, olipa hänellä vielä suurempiakin oikeuksia kuin maan omilla porvareilla; mutta ritarit pitivät usein pilanaan asestettujen kaupustelijoiden kömpelöä ja hienostumatonta sotilasolentoa. Eipä drotsi Åkekaan voinut, huolimatta kaikesta hillitsemiskyvystään ja siitä kaikesta, jota hän yhdessä valtakunnanneuvoston ja kuninkaan kanssa oli toiminut kaupan ja porvarillisten elinkeinojen kehittämiseksi, kokonaan kieltää säätynsä ylimysmielistä halveksumista tämän luokan ihmisiä kohtaan, joiden lisääntyvä hyvinvointi ja rikkaus usein olivat yhtyneet raakuuteen ja kateelliseen ylimielisyyteen, synnyttäen ja ylläpitäen molemminpuolista vihamielisyyttä.
Åken ja ritarien mielenkiinto suuntautui kuitenkin pian kahteen eriskummalliseen vieraaseen, jotka vielä istuivat heidän vierellään pöydän ääressä. Toinen oli nuori, rotevakasvuinen mies, jolla oli erittäin vilkkaat kasvot. Hänellä oli yllään tummanvihreä ja jokseenkin kulunut maallikkoviitta, mutta hänen tonsuurikalottinsa ja kaniikkihattunsa näyttivät osoittavan hänet hengelliseksi herraksi. Hän puhui milloin latinaa, islantia, milloin tanskaa vierustoverinsa kanssa, jota hän kutsui mestariksi, osoittaen hänelle erittäin suurta kunnioitusta. Kun nuori pappi puhui tanskaa, korosti hän usein väärin sanoja. Väliin näytti hän joutuvan innostuksiin, lausuen silloin säkeitä niinhyvin klassikoista kuin muinaisista Pohjolan lauluista. Hänen naapurinsa oli pieni muodoton mies, jolla oli suuri kyömy selässä, hienot kulmikkaat kasvot ja viisaat läpitunkevat silmät. Hänen päänsä oli syvällä hartioiden välissä, ulottuen tuskin pöydän tasalle; mutta hänen käsivartensa olivat tavattoman pitkät ja laihat. Hän asetti joskus parin suuria, lyijyyn valettuja laseja silmilleen, ja hänellä oli joukko kummallisia koneita ja rasioita edessään pöydällä. Hänen sinisen maallikkovelitakkinsa yllä oli tulipunainen, turkiksilla reunustettu viitta ja päässään helakanpunainen kultareunuksilla ja tupsuilla koristettu myssy. Tässä komeilevassa puvussa, joka teki hänen muodottomuutensa vieläkin huomattavammaksi, muistutti hän melkein jotakin näistä ulkomaalaisista markkinahuijareista ja puoskareista, jotka suurilla markkinoilla tekivät temppuja rahvaalle ja möivät pyhäinkuvia, amuletteja ja yleislääkkeitä kaikkia sairauksia vastaan, vaikka tällä herralla olikin paljoa ylhäisempi ja oppineempi ulkomuoto. Se oli sama pieni punaviittainen mies, joka ritari Brockin ja herra Papaen seurassa oli ollut yöllisellä vierailulla junkkari Kristofferin luona Holbekin linnassa. Ritari Palle oli kuolinhetkellään kuvaillut hänet drotsille, kun hän tuskissaan oli ilmoittanut tälle kaikki salaisuutensa. Kuitenkaan ei drotsi ollut koskaan nähnyt tätä olentoa, eikä myöskään nyt muistanut Pallen sekavaa kuvausta.
Pikku mies istui viinikannu edessään ja näytti puuhailevan syvämietteisissä tutkimuksissa viininsä kokoonpanosta. "Huonosti väärennettyä!" hän sanoi nyt islantilaiselle tanskaksi, samoin myös vieraasti ja islantilaisesti ääntäen ja terävää nenäänsä nyrpistäen. "Näettekö tätä sekoitusta, herra Laurentius — taiteen ja tieteen valolle täytyy totuuden siis aina tulla ilmi, niin suuressa kuin vähässäkin. Heureka!" jatkoi hän itserakkaasti hymyillen. "Mitähän suuri mestarini Roger olisi sanonut, jos hänen eteensä olisi asetettu kannu tällaista viiniä? Jopa ilman näitä konstikkaita tutkijasilmiä, joista osaksi saan kiittää hänen suuria optillisia keksintöjään — vaikka syyllä voin omistaa kunnian niiden käytännöllisestä toteuttamisesta — niin ilman minun ihmeellisiä näkölasejani hän olisi ehkä voinut keksiä sen, johon minä vielä tarvitsen koko tämän laitoksen. Myrskyjen luonne on kätketty ja salaperäinen, herra Laurentius", lisäsi hän hillityllä äänellä, mutta kuitenkin niin kovaa, että jokainen voi sen kuulla, "ja ei ainoastaan elämän ja terveyden säilyttämiseksi, vaan vielä enemmän tieteen ja taiteen itsensä vuoksi, on meillä tieto olion sisäisestä olennosta erittäin tärkeä. Kuitenkin välitetään täällä Pohjolassa vähät sellaisesta; niellään kaikki sieluttomien eläinten tavalla, omistamatta kuitenkaan niiden viisasta vaistoa ja tukematta viisaudella ja taidolla rajoitettua fyysillistä luontoamme. Meneehän kaikki oppi täällä hukkaan teoloogisiin viisasteluihin ja niin kutsuttuihin jumalallisiin asioihin, joista he tyhmät raukat tietävät kuitenkin yhtä vähän. Meidän oppineemme märehtivät vielä skolastikojen ja mystikojen hyödyttömiä oppeja ja tuota kuivaa, kulunutta Aristotelesta. Tietämättömyys kaikesta hyödyllisestä johtaa siihen, että petkuttajat ja väärentäjät voivat täällä olla aivan rauhassa, jotta nämä pöyhkeät kauppiaat voivat mielensä mukaan rikastua tietämättömän kansan kustannuksella. Tässä näette yhden heidän uusista rahoistaan. Minä olen tutkinut sen kokoonpanon, ja se sisältää enemmän lyijyä ja tinaa kuin hopeaa. Tanskan kuninkaan merkki ja kuva ovat siinä kylläkin, ja kuninkaallisten rahojen suuruus on niillä myöskin, niitä menee neljä yhteen hopea markkaan ja ne ovat kuusi kertaa arvottomampia. Kuinka suunnattoman voiton täytyy yhdenkään laivalastin tuollaisia rahoja tuottaa niille miehille."
Drotsi Åke oli tullut tarkkaavaksi, ja löysi vieraan viimeisessä arvelussa tärkeän vahvistuksen suurimpaan valitukseen, joita oli tehty rostokkilaisia kauppiaita vastaan.
Drotsin ja ritarien tarkkaavaisuus ei näyttänyt olevan pienelle viisaalle miehelle vastenmielistä. Hän tosin ei ollut heitä huomaavinaankaan, vaan puhui edelleenkin nuoren papin kanssa tanskaa, ja huolimatta siitä, että se tuntui kuiskaamiselta, lausui hän kuitenkin jokaisen sanan erittäin terävällä ja läpitunkevalla äänellä. "Tieteessä ja luonnossa ei mikään ole arvotonta", jatkoi hän. "Pieninkin voi täällä johtaa suurimpaan. Jokaiseen heinänkorteen sisältyy kokonainen maailma. Kuinkahan kauan tahdotaan sulkea silmät jumalallisuuden suurelta ja ainoalta todelliselta ilmestykseltä luonnon ihmeissä ja pyhässä kirjoituksessa? Pane mieleesi, nuori ystäväni, se aika on tuleva, jolloin tämä tietämättömyyden, raakuuden ja hulluuden patsas on luhistuva, joka on pystytetty luonnon haudalle, ja jota on palveltu vuosisatoja. Niinkuin tapahtuu maallisille asioille, samoin käy henkisillekin. Pysähdys on kuolemaa ja mädännystä. Me olemme jääneet vanhalle ja kuluneelle kannalle; voimakas elämänkuohunta on pysähtynyt elämä, pilaantunut ja mädäntynyt. Mitä muuta se olisi, kuin mieletöntä, itämaisten seikkailuja ja sukumme lapsuusunelmia, jotka nyt lähes kolme vuosisataa ovat sekoittaneet ihmisten ymmärryksen ja loitontaneet meidät luonnosta ja totisesta viisauden lähteestä. Pakanat olivat paljoa korkeammalla kannalla. Mitä olemme tehneet tieteiden ja taiteiden hyväksi verrattuna egyptiläisiin ja kreikkalaisiin. Ja kuitenkin olivat hekin harhassa. Heillä oli myöskin epäjumalansa, kuvittelunsa ja unelmansa Tartaruksesta ja Elysiumista, ja muista typeryyksistä, joita vieläkin palvellaan runoudessa. —"
"Seis, viisas mestarini", keskeytti hänet nuori islantilainen innokkaasti. "Nyt ryhdytte minun pyhimpääni solvaisemaan. Antakaa maailman muuttua mielensä mukaan. Antaa ajan syödä omat lapsensa, kuten muinaisessa tarussa. Mutta mitä jokainen aikakausi on pitänyt kauniina, sitä ei voi kukaan hävittää. Se ilmenee aina uusissa muodoissa. Aina tuores runous on pelastava ja säilyttävä kaiken sen, missä on ollut kauneutta, niin meidän aikanamme, kuin muinaisuudessakin. Kauneuden esikuvaa ja jälkimaailman arvostelua ei mikään selvittelevä viisaus voi haihduttaa.
"Hullu kuolee, viisas kuolee, aika itsekin häviää.
Yhden siedän, aina elämän, Tuomion kuolleesta miehestä."