"Aivan niin", sanoi pieni mies ivanaurulla. "Tuomio ei kuole; arvosteleva taito on ainoa kuolematon. Kaikkien aikojen runous katoaa, niinpian kuin maailma ymmärtää itseään ja omia ajatuksiaan. Kun sydän on löydetty, voimme heittää kuoren lapsille leikkikaluksi, se oli kuitenkin tosi sana tuolta vanhalta pakanarunoilijalta: tuomio kuolleesta miehestä ei kuole. Mutta kun meidän aikamme on mennyt, ja jälkeentulevaiset sitä arvostelevat, hymyilevät lapset isiensä teoille ja siitä, jota nyt palvellaan, on tuleva tulevien sukupolvien harmi. Sellaista en kuitenkaan mielelläni kuuntele, herra Laurentius. Totuuden ydin on karvas; ja se joka vie sitä toisille kaupaksi, voi helposti joutua valheen ystävien ja sokean ennakkoluulon palvelijoiden kivittämäksi. Koko maailma tietää, mitä suuri mestarini Roger sai kärsiä. Vaikka hän ei itse löytänytkään viisasten kiveä, on hän kuitenkin osoittanut, mistä sitä on etsittävä, ja mikä jäi hänen tarkoilta silmiltään huomaamatta, ei siltä tarvitse olla hänen seuraajiltaan salassa." Näin sanoen pieni viisas mies nousi ylös ylpeän ja tärkeän näköisenä. Hän poistui ohimennen kumarrettuaan drotsille ja hänen miehilleen, joiden kasvoilla hän mielihyvällä huomasi hämmästyksen, jota erittäinkin hänen viimeinen paheensa viisasten kivestä oli herättänyt.
Nuori pappismies tulipunaisessa kauhtanassa oli jäänyt jälelle ja kääntyi nyt drotsi Åken puoleen, jonka arvon ja nimen hän oli tuntenut. Hän ilmoitti itsensä drotsille islantilaiseksi teoloogiksi, lakimieheksi ja runoilijaksi, joka palavasta tiedonhalusta oli jättänyt kehnon paikkansa pappina Pyhän Olavin kirkossa ja poenitentiariuksensa [poenitentiarius = hengellinen virka] Nidarosin arkkipiispan luona, etsiäkseen vieraita yliopistoja. Parisissa hän oli hiljattain tutustunut oppineeseen maanmieheensä maisteri Trand Fisilieriin eli Ilotulittajaan, joka omien sanojensa mukaan oli kuuluisan Roger Baconin oppilas, jota hengenmiehet olivat häpeällisesti vainonneet hänen erinomaisten tietojensa ja vapaiden mielipiteidensä vuoksi, ja joka monivuotisen vankeutensa jälkeen oli kuollut pari vuotta sitten Englannissa. Nuori pappi aikoi nyt oppineen matkatoverinsa kera käydä Tanskan hovissa, missä hän itse toivoi löytävänsä kuninkaassa armollisen kuulijan omille ja vanhoille pohjoismaisille lauluilleen, ja hänen matkatoverinsa tahtoi näyttää kuninkaalle ihmeellisiä temppujaan ja muutamia erittäin tärkeitä luonnontieteellisiä keksintöjä, joista voisi koitua arvaamatonta hyötyä sekä sodassa että rauhan aikana. Huhu nuoren kuningas Eerikin erinomaisesta tieteiden harrastuksesta ja erittäinkin se rohkeus, millä hän oli asettunut roomalaisen hovin papiston määräyksiä vastustamaan, oli saanut oppineen mestari Trandin etsimään turvaa ja suojelusta Tanskasta.
"Epäilemättä olette molemmat tervetulleita kuninkaan luo", vastasi Åke katsellen häntä tarkasti "sillä hän suosii ja suojelee kaikkia hyödyllisiä tieteitä. Teidän toverinne ei ole mikään tavallinen tusinataiteilija, niinhyvin kuin minä voin huomata. Jos hän voi todistaa sen mitä väittää vääristä rahoista, joita tuodaan maahan, niin voi hänen oppinsa olla erittäin tärkeä. Mutta koska olette teoloogi ja kirjanoppinut mies, herra Laurentius, niin tahdon kysyä teiltä yhden asian", jatkoi Åke. "Eikö toverillanne ole harhaanviepiä oppeja pyhistä ja jumalallisista seikoista? Hänen puheensa tuntui minusta hieman kummalliselta, vaikkakin maallikkona en sellaista ymmärrä. Tiedättehän hyvin, että niinkutsutuita Leccar-veljiä, jotka tosin sanovat uskovansa Herraamme, mutta ei Jumalan Poikaan, eikä hänen pyhään Äitiinsä taikka Pyhään Henkeen ja yleiseen kristilliseen kirkkoon, yhtä vähän kärsitään täällä kuin muuallakaan kristikunnassa. Elkää missään tapauksessa luulko, että kuninkaamme epäsopu Lundin arkkipiispan ja paavin hovin kanssa jollain tavalla muuttaisi hänen mielipidettään omasta ja kansansa autuudesta."
"Leccarilaisten erehdyksistä katson itseni vapaaksi", vastasi nuori islantilainen hieman hämillään. "Täytyy tunnustaa, että matkatoverini teologiasta en ole suuriakaan välittänyt, koska hän on maallinen viisas eikä erityisesti jumaluusoppinut. Jaloa runoustaidetta ei hän myöskään ymmärrä; minä ihailen häntä ainoastaan hänen harvinaisten tietojensa vuoksi luonnon salaisuuksista."
"Jos hän on harhaoppineen ainoassa tarpeellisessa tiedossa, korkeimmassa jumalallisessa totuudessa ja muutenkin pitää hullutuksena kaikkea jaloa ja kaunista", huomautti Åke, "niin en paljoakaan luota hänen tietoihinsa muissa vähemmin tärkeissä aineissa, enkä maksaisi paljoakaan koko hänen muustakaan viisaudestaan."
"Samoin tuomitsin minäkin kerran tieteistä ja taiteista, jotka opettivat ainoastaan maallisia asioita", vastasi islantilainen. "Mutta vieraissa yliopistoissa on toinen valkeus koittanut minulle. Kaukana siitä, että oppineen matkatoverini tavoin pitäisin jumalallisuuden ilmennystä luonnossa ainoana totuutena, josta hän tässä juuri, kuten aivan oikein huomautitte, ajattelemattomassa innossa esitti erittäin harhaanvievän ja poikkeavan mielipiteen; mutta eipä pakanoidenkaan viisautta maallisissa asioissa ole halveksittava, ja minä en ole nähnyt mitään maailmassa, joka olisi enemmän lisännyt uskoani kolmiyhteisen Jumalan kaikkivaltaan ja viisauteen, kuin ne ihmeelliset luonnonvoimien vaikutukset, joihin tämä kummallinen mies on minut tutustuttanut."
"Mitä on hän sitten näyttänyt teille, joka voi olla niin tärkeätä, kunnianarvoisa herra Laurentius?" kysyi Åke.
"Minä olen nähnyt hänen taitonsa tuloksia, joita minä tietämättömän rahvaan ja ennakkoluuloisten virkaveljieni asemassa olisin pitänyt taikuutena ja paholaisen töinä", vastasi islantilainen innokkaasti, "jollei hän olisi selittänyt niitä luonnonlakien nojalla ja suuren, väärin tuomitun Roger Baconin teoksen Opus Majuksen avulla, josta hänellä, on mukanaan harvinainen ja arvokas jäljennös. En tahdo puhua hänen tiedoistaan kasviseläinten ja metallien sisäisestä luonnosta ja kokoonpanosta; mikä eniten on minua miellyttänyt, on kaikki, joka viittaa inhimillisen hengen ylivaltaan ajan ja katoavaisuuden yli. Hän väittää ilman yliluonnollista apua, ainoastaan omalla taidollaan, voineensa säilyttää nuoruutensa ja vastustaa vanhuuden heikkouksia; hän tuntee taivaan kappalten kulun ja astraaliset vaikutukset ihmiselämään; hänellä on joukko ihmeellisiä laseja, joilla hän varmasti voi nähdä näkymättömän; mutta hänen kummallisin taitonsa on sammuttamattoman tulen valmistaminen, joka muistuttaa taivaan ukkosta ja salamaa ja josta hän on näyttänyt minulle kokeita, jotka ovat minua kauhistuttaneet. Yhdellä ainoalla kourallisella tätä tuliainetta voi hän saada aikaan niin kauhean pamauksen, että vahvinkin muuri hajoaisi siitä, ja sellaisen hävittävän tulipurkauksen, että sillä, oikein ohjattuna, voisi musertaa kokonaisen sotajoukon ja hävittää linnoja ja kaupunkeja."
Kaikki ritarit tuijottivat hämmästyneinä islantilaiseen ja muutamat tekivät ristinmerkin. "Se on mahdotonta — sellaista ei voi tehdä kukaan ihminen. — Se ei koskaan voi tapahtua luonnollisesti. — Siinä täytyy olla noituutta ja pirunvehkeitä!" sanoi yksi toisensa jälkeen.
Drotsi Åke vaikeni luoden islantilaiseen terävän ja vakavan katseen. "En pidä teitä tyhmänä miehenä, enkä taipuvaisena valheeseen ja petokseen, kunnianarvoisa herra Laurentius", jatkoi hän vihdoin puhettaan, "vaikka kertomuksenne oppineesta matkatoveristanne tuntuukin uskomattomalta. Etteköhän itse ole erehtynyt? Omien sanojenne mukaan olette ainoastaan sangen lyhyen ajan tuntenut tämän ihmeiden-tekijän; ihaillessanne hänen ihmetemppujaan ja harvinaisia tietojansa luonnon salaisuuksista te ette ole suuriakaan välittänyt hänen luonteestaan ja ajatustavastaan, joita kuitenkin pidän ihmisen tärkeimpinä ominaisuuksina, olkoon hän oppinut tai oppimaton; ja jos hän ei ole petkuttaja ja suurkehuja, pelkään hänen olevan jotakin paljoa pahempaa. Hän olisi kyllä mielellään uskotellut meille maallikoille löytäneensä viisasten kiven. Ne jotka puhuvat ääneensä sellaista ovat tavallisesti haavelijoita tai petkuttajia."