"Mitä emme itse ymmärrä, herra drotsi", vastasi islantilainen, "sitä olemme liiankin usein taipuvaiset pitämään hulluutena ja huonojen ihmisten keksintönä. Siihen on kuitenkin oma rikkiviisautemme ja turhamaisuutemme syypää. Se, jota maailman viisaimmat miehet niin kauan ovat etsineet, ei totisesti voi olla petosta ja mielikuvitusta, enkä ollenkaan epäile, ettei viisasten kiveä kerran löydetä, — jos ei sitä vielä ole löydetty. Ehkäpä näemme toisemme jälleen Skanörin markkinoilla, herra drotsi", lisäsi hän ja nousi ylös poistuakseen. "Minun oppinut ystäväni ja matkatoverini ei käy ainoastaan ruhtinasten ja suurten herrojen luona; tietämättömän rahvaan sivistäminen on hänelle vielä rakkaampaa. Minä seuraan häntä amanuenssina, tilapäisen puutteen takia, jota en häpeä tunnustaa, ja tässä maallisessa puvussa, etten herättäisi ennakkoluuloisten virkaveljien suuttumusta; kuitenkin on minulla sen ohessa paljon oppimista, ja kuten sanottu, tältä maalliselta kiertomatkalta aijon palata tietorikkaampana takaisin pyhän Olavin palvelukseen kunnianarvoisan ystäväni ja suojelijani luo Nidarosiin, joka pian voinee tarvita apua taistelussaan niskoittelevia kaniikkejaan vastaan."
Keskustelun islantilaisen papin kanssa keskeytti Helmer Blå, joka melkein hengettömänä syöksyi tarjoiluhuoneeseen. "Drotsi, se oli Kagge! Siitä ei ole epäilystäkään!" huudahti Helmer. "Mutta kirottua, hän on jo rostokkilaisaluksella."
"Kuka? Kuollut Kaggeko? Uneksitteko Helmer? Häntäkö tarkoitatte?"
"Häntä, enkä ketään muuta, tuota kunniatonta kuninkaanmurhaajaa — ja niin totta kun minulla on korvat ja silmät. Hän on saanut partansa ja silmäripsensä ajelluiksi; mutta minä tunsin hänen ketunkasvonsa ja räkättävän äänensä. Humalapäissään ja uhmaillessaan mainitsi se tyhmä rostokkilainen hänen nimensäkin. He tekivät pilaa minusta ja meistä kaikista tavallisella kolhomaisella tavalla, jota en tahdo kuvailla; sekä lähtivät vesille lainsuojaton mukanaan aivan nenäni edestä."
"Tapaamme hänet varmaankin Skanörissä huomenna", vastasi Åke, "jos rikollinen on rostokkilaisaluksella on hänen elämänsä turvassa hansalipun ja Lybekin oikeuden suojassa; mutta jos hän astuu jalallaan Tanskan maalle, on hän kuoleman oma. Sellaisten myrkyllisten tavaroiden lastaamiseen laivoistaan ei Hansalla ole etuoikeutta." Näin sanoen meni hän levolle. Islantilainen pappi oli poistunut, eikä enää nähty häntä, eikä oppinutta Trand Fisilieriä. Se mitä oli kuultu tästä ihmeidentekijästä, oli kuitenkin myöhään yöhön saakka ritarien puheenaineena juomapöydän ääressä.
Drotsi Åke vaikeni ja meni levolle, mutta odotti turhaan unta. Hän ei ollut aivan varma siitä, olisiko hänen pitänyt heti vangita molemmat pöyhkeät hansalaiset heidän röyhkeytensä takia Sjöborgissa. Täällä eivät he enää olleet lähettiläitä ja loukkaamattomia henkilöitä. Jos he kerran olivat saattaneet vääriä rahoja liikkeeseen ja silminnähtävästi suojelleet lainsuojatonta tanskalaisella maaperällä, niin voitaisiin heidät hyvällä syyllä saattaa vastaamaan teostaan. Että lainsuojaton Kagge oli elossa, teki hänet myöskin levottomaksi; mutta mikä vielä enemmän karkoitti unen drotsin silmistä, oli muisto salaperäisestä mestari Trandista ja hänen tavattomista tempuistaan. Voisiko ihminen omistaa sellaisen voiman luonnon yli että hän voisi matkia taivaan ukkosta ja salamaa ja sen kauheita hävityksiä, Olisipa se eriskummallinen ihme! Mutta se mitä innostunut herra Laurentius oli maininnut mestarinsa vielä syvemmistä tiedoista, nuoruuden säilyttämisestä salaisilla keinoilla ja viisasten kivestä, olivat erityisesti saattaneet totisen ja hieman haaveellisen drotsin kummallisen aavistavaan mielentilaan. Pienen muodottoman temppujentekijän kasvot ja oikeaa markkinahuijaria muistuttava ulkomuoto, olivat tosin herättäneet suurta epäilystä hänen rehellisyydestään, ja se minkä Åke oli ymmärtänyt hänen puheistaan, tuntui hänestä yhtä kummalliselta kuin sekavalta, eikä ollenkaan sopusointuiselta nuoruutensa uskon kanssa korkeimmasta ja ikuisesta totuudesta, jossa häntä hänen rippi-isänsä Petrus de Dacia, onnettomasta pannajulistuksesta huolimatta, oli häntä vahvistanut ja saattanut hänet rauhaan ja selvyyteen itsensä ja kirkon suhteen. Mutta islantilaisen papin vilkas ihastus mestari Trandiin ja hänen maalliseen viisauteensa eivät jääneet ilman vaikutusta, ja Åken täytyi tunnustaa, että pienen tuhattaiturin silmistä loisti terävyys ja viisaus, jonka vertaista hän ei ollut tavannut kellään tuntemallaan hurskaalla oppineella. Laurentiuksen avomieliset ja rehelliset kasvot puhuivat hänen vakuutuksensa todenmukaisuuden puolesta, siitä mitä oli nähnyt ja ihaillut kuuluisan Roger Baconin oppilaassa; ja mitä kauemmin Åke ajatteli kuulemaansa, sitä enemmän epäilyksiä ja uusia kummallisia ajatuksia syntyi hänessä. Mestari Trandin halveksiminen koko aikakauttaan kohtaan ja etenkin hänen varmat puheensa luonnon ainoasta totisesta ilmennyksestä, johon hän ennen kaikkea oli vihitty, olivat herättäneet kummallisen kalvavan levottomuuden Åken sielussa. Raskasmielinen ritari oli itsekin usein, tuntiessaan rauhattomuuden pannaanjulistuksesta, etsinyt yksinäisinä öinä lepoa ja rauhaa tarkastamalla luontoa, suuren levollisen tähtitaivaan alla, saamatta kuitenkaan lepoa ja lohdutusta. Hän seisoi nyt makuuhuoneessaan tuijottaen kädet ristissä tummaan yötaivaaseen. "Voisiko se olla mahdollista", sanoi hän itsekseen. "Ehkäpä minä ja koko aikakauteni harhailemme täällä sumussa ja yössä? Emmekö tunne luontoa itsessämme ja sisässämme? Ovatko meidän puuhamme ja pyrkimyksemme täällä vain sokean hapuilemista, ilman tietä ja päämäärää? Onkohan sekin aika tuleva, jolloin lapsemme nauravat meille kuten eksyneille mielipuolille, jotka pelkäsivät olematonta ja iloitsivat tyhjästä ilveilystä? Onko se mahdollista? Voisiko korkein ja jumalallisin, johon me sekä meidän isämme olemme uskoneet ja jonka puolesta olemme eläneet — se, jonka puolesta tuhannet pyhimykset ovat ihastuksella kuolleet, kasvonsa pyhimyskehän kirkastamina — se, jonka tähden pyhiinvaeltajamme ja ristisoturimme vaeltavat Jorsalaan ja luopuvat kaikista maailman rikkauksista ja aarteista — se, joka oli sieluna isiemme elämässä, samoin kuin se on meidänkin elämässämme — se, joka teki heidät sankareiksi ja lannistumattomiksi voitonherroiksi elämässä ja kuolemassa — voisikohan kaikki tämä olla unelmaa ja ilveilyä, tietämättömyyttä ja petosta? Voisivatkohan kokonaisten vuosisatojen elämä ja harrastukset olla yhtä ainoata suurta, ääretöntä valhetta? — Ei, ei! Jos se mies ei ole valehtelija ja petturi, niin ei ole olemassa mitään totuutta, ei elämää, ei sankaritekoja, ei pelastusta, eikä autuutta!" Omat kauheat ajatuksensa puistattivat häntä. Silloin tunkeutui hänen korvaansa ääni, joka tänä hetkenä kauhistutti häntä. Hän luuli taaskin kuulevansa salaperäisen muukalaisen äänen ja aivan läheltä.
"Etkö uskalla vieläkään katsoa paljastettua totuutta silmiin, rakas Laurentius?" kuului todellakin taiteilijan terävä ääni lausuvan hitaasti ja juhlallisesti viereisestä huoneesta ohuen lautaseinän läpi. "Epäiletkö astua Leccar-veljesten ja luonnonpappien pyhään veljeskuntaan? Pelkäätkö sinä yhtyä siihen suureen maailmankirkkoon, jossa me kaikki eroituksetta olemme pappeja, me, joilla on silmä nähdä totuus ja uskallus julistaa sitä huolimatta kolmeatoista vuosisadan hullujen toistuvista huudoista. Katso, minä avaan sinulle tuon suuren pyhätön, totuuden ja tieteen nimessä ja sen jumalallisen silmän edessä, joka piilee jokaisen vihityn omassa rinnassa. Heitä luotasi aikasi typerät ennakkoluulot! Särje se harhakuva, jota kutsut kirkoksi ja ainoaksi autuaaksi tekeväksi uskoksi, yhtä voimakkaasti kuin heitit luotasi pakanakansojen epätodelliset myytit! Heitä luotasi kaikki mikä ei ollut sinulle annettu tullessasi ihmiseksi. Puhdistaudu ja vapaudu kaikkien näiden vanhettuneiden kuvien sekasotkusta! Heitä luotasi nuo alaikäisten aikojen mielikuvitelmat ja unikuvat, joita sinä kutsut ilmestykseksi. Luovu tuon niin kutsumasi runouden luomista vääristä häikäisykuvista! Katso sitten vapaasti ympärillesi, ja sano mitä on jälellä."
"Ei mitään, — ei mitään, arvoisa mestari", vastasi nuoren islantilaisen ääni tuskallisesti värähdellen.
"Kyllä varmasti", kuului vastaus. "Sinä itse, sekä iäti suuri luonto ovat jälellä, ja, jos niin tahdot, suuri voimallinen jumaluus, joka on tämän luonnon henki ja sielu, ja josta sinä itse olet osa. Kaikki totuus, kaikki viisaus uinuu sinne kätkettynä. Herätä se, jos voit. Herätä jumaluus itsessäsi ja luonnossa! Kysy rohkeasti ja pakota se vastaamaan!"
"Siihen en kykene, viisas mestarini!" kuului nuori islantilainen vastaavan. "Mutta jos minä voisin herättää kuolleen luonnon ja pakottaa sen ratkaisemaan arvoituksen jota mietiskelen, niin antaisikohan se minulle muuta kuin saman vastauksen minkä kaikki kuolleet ovat antaneet eläville, minkä kuollut Vola antoi Odinille meidän vanhoissa lauluissamme, minkä Samuelin henki antoi Saulille loihtijanaisen luona Endorissa: sinun täytyy kuolla, sinun täytyy kuolla huomenna."