Kuningas Eerik ja lainsuojattomat: Historiallinen romaani. Edellinen osa

by Bernhard Severin Ingemann

"Hyvä on", jatkoi viisas mies, "vaikka vastaus ei olisikaan ilahduttavampi, niin, jos se on totuus, voisiko silloin filosoofi, leccar-veli, luonnon ja totuuden pappi milloinkaan vaatia tai pyytää muuta? Mutta kaikki te rakastatte mielistelyä; te haluatte tulla petetyiksi: senvuoksi olettekin niin kiintyneet mielistelevään valheeseen, mutta te vihaatte ja vainoatte totuutta jumalattomuutena, epäuskona ja perkeleen juonina. Senvuoksi voivatkin vielä paavit ja piispat, niin kuin muinoin profeetat ja evankelistat, ynnä kaikenlaiset uskontojenperustajat ja haaveilijat, viedä koko ihmiskunnan erhetysten umpikujaan, vuosisadan toisensa jälkeen, kunnes ihmiset vihdoinkin saavat silmänsä auki, huomaten seisovansa siellä missä heidän sokeat isänsä seisoivat, luonnon suletun kirjan edessä, jonka he, vuosisatojen unelmien vuoksi, ovat unohtaneet avata. Katso, tuossa sinä seisot nyt, oppilaani, ja olet joutua epätoivoon nähdessäsi kaiken tuon narripelin kadonneen ja tulleen poispuhalletuksi minun suuni kautta kuin hämähäkin verkon tai saippuakuplan — ja senvuoksi, että sinä et näe muuta kuin äärettömän suuren ruumiin, jota minä kutsun luonnoksi. Mutta katso, tuo suuri ruumis herää — se on jumaluus, mutta kuitenkin meidän orjamme, alistuen meissä piilevän suuremman jumaluusvoiman alle. Vain meidän kauttamme voi luonnon jumaluus tulla itsetietoisuuteen; — vain meissä itsessämme elää ainoa ja suuri totinen Jumala, jota meidän on toteltava. — Rohkeutta, Laurentius, rohkeutta! — Totuuden täytyy päästä esille — piilossa uinuva luonnonjumala on herätettävä ja paljastettava; se avatkoon meille sisimmät syvyytensä; sen täytyy antaa meille takaisin mitä on ryöstänyt meiltä ja piilossa pitänyt — viisauden kivi on löydettävä, vaikka sen vaikutukset näyttäisivätkin meistä iankaikkiselta kuolemalta ja kivettymiseltä."

Senjälkeen vallitsi hiljaisuus sivuhuoneessa. Åke oli tuskissaan työntäissyt auki ikkunan, ja viileä yöilma virtasi häntä vastaan. Ilma oli kirkastunut. Åke kohotti katseensa tähtitaivasta kohti ja liitti kätensä yhteen miekkansa kahvalle. — Tuntui niinkuin vuorten painostus hänen rinnallaan. Hän notkisti polvensa hiljaiseen rukoukseen ja nousi virkistyneenä, mieli rohkaistuna ja iloisena. "Kiitos olkoon Jumalalle, minä tiedän sen kuitenkin paremmin!" sanoi hän lohdutettuna. "Hän tuolla sisällä on yhtä varmasti valehtelija ja petturi, kuin Hän tuolla ylhäällä on rakkaus itse — ja se jonka Hän lähetti meille oli tie, totuus ja elämä."

Hän aikoi nyt tyynesti mennä levolle, mutta silloin hän taas kuuli oppineen mestari Trandin äänen. Nuorta islantilaista hän ei enää kuullut. Siellä puheltiin nyt saksaa, mutta hiljaa ja kuiskaamalla ja, niinkuin näytti, maallisista asioista. Åke koetti olla sitä kuulematta, sillä hänelle oli vastenmielistä, ja hänestä oli epärehellistä ja alhaista kuunnella piilosta toisten salaisuuksia. Hän aikoi jollakin kolinalla ilmaista läsnäolonsa ja lautaseinän rakenteen. Mutta samassa hän kuuli "mestari Grandin" nimen mainittavan, ja hän säpsähti. Siellä kuiskailtiin vielä kauan, ja hän kuuli yksityisiä sanoja, jotka saattoivat hänet mitä levottomimpaan mielentilaan. Siellä puhuttiin kuninkaasta, junkkari Kristofferista, lainsuojattomista, kuolemasta ja häviöstä; mutta asian perille hän ei kuitenkaan voinut päästä. Viimeinkin oli kaikki hiljaista. Tuntui siltä kuin hänen oudot naapurinsa olisivat poistuneet majatalosta, ja aamupuolella Åke vaipui uneen. Kun hänen asepoikansa aamulla herätti hänet joutuakseen Skanöriin menevään laivaan, oli hän nähnyt mitä ihmeellisimpiä unia. Hän oli nähnyt aivan muuttuneen maailman, missä ei ollut luostareita eikä munkkeja, ei kirkkoja eikä ristiinnaulitun kuvia, ei kuninkaita eikä valtaistuimia, ei edes naisia eikä lapsia, vaan ainoastaan miehiä, joiden katse oli viisas ja tuijottava ja ruumis vaivainen kuin mestari Trandin. Lopuksi näytti hänestä siltä kuin aurinkokin olisi loppuunpalanut riippuen suurena mustana pallona hänen päänsä päällä, ja niinkuin kuu ja kaikki tähdet olisivat olleet revityt alas ja kasatut aidaksi pienille kuihtuneille kaalimaille. Kaikki puut ja kukkaset olivat juurineen maasta vedetyt ja revityt rikki. Kaikki linnut ja eläimet makasivat kuolleina ja raadeltuina, ja nuo pienet, viisaat kyttyräselkäiset miehet istuivat suuret silmälasit nenällä tutkien löyhkähteleviä raatoja. Kaikki mitä hän näki, koko tuo hävitetty, hajaannustilassa oleva maailma näytti hänestä lopuksi muuttuneen suunnattoman suureksi kiviröykkiöksi, ja kammottava ääni huusi yli tuon kivettyneen maailman: "Katso, tämä on sinun maailmasi, tämä on sinun Jumalasi, tämä on viisauden kivi!" Tuota ääntä pelästyen Åke oli herännyt juuri asepojan naputtaessa ovelle, ja hän oli vielä niin hätääntynyt unesta, ettei hän aluksi voinut erottaa untaan siitä mitä oli kuullut vieraiden äänten puhelevan seinän takana.

SEITSEMÄS LUKU.

Skanörin markkinoille oli kokoontunut suuri joukko kaikensäätyistä kansaa. Siellä vilisi laivureita ja kauppiaita kaikilta maailman kulmilta, mutta erittäinkin Hampurista, Lybekistä, Rostokista, Deventeristä ja Overysselistä. Nämä viimemainitut olivat enimmäkseen ryytikauppiaita; he toivat Veneziasta ja Genuasta kallisarvoisimpia ryytejä markkinoille. Nähtiin tavaroita Intiasta, Persiasta ja Egyptistä, jotka toimekkaat kauppiaat olivat tuoneet Rheiniä myöten tänne Pohjolaan asti. Täällä oli monta viinillä lastattua englantilaista laivaa. Mutta eniten pistivät silmään moniväriset uhkeat verat, jotka liehuivat lippuina satamassa olevista laivoista, ja joita oli suurissa kääröissä kaduille pystytettyjen telttojen ja puusuojusten pöydillä.

Skanörin asema oli edullinen kaupalle. Kaupunki oli Falsterbon ja Malmön välillä skånelaisella ranta-alueella; se oli pohjoisempana Falsterbosta, ja oli sekä suurempi että paljon vanhempi kuin tämä kaupunki. Vanhan kaupunginportin yläpuolella oli kivi, mihin vanhemmalla skånelaisella murteella oli piirretty runo, joka ilmaisi kaupungin iän, sen uudempi runomuoto olisi seuraava:

Kun Kristus maailmahan syntyi jo silloin Lund ja Skanör perustuksen sai.

Kaupungin suuret markkinat olivat hyvin kuuluisat, ja markkina-aikana oli liikenneyhteys Själlannin kanssa keskeymätön, niinkuin yleisesti liikenne Skånen ja muiden tanskalaisten alusmaiden välillä oli paljoa vilkkaampi niihin aikoihin kuin myöhemmin senjälkeen kun tämä kaunis Själlannin kanssa läheisessä sukulaisuudessa oleva alusmaa tuli irroitetuksi emämaasta. Markkinaväen vilinässä nähtiin useita ritareita, munkkeja ja kauppakaupunkien porvareita sekä Själlannista että Skånesta, ja repaleisten kerjäläisten ja skånelaisiin ja hollantilaisiin kansallispukuihin pukeutuneitten talonpoikaistyttöjen ohella kuljeskeli siellä ritarirouvia ja komeita neitosia, palvelustyttöjä ja renkipoikia lähiseudun herraskartanoista. Kaikkialla vilisi pelimanneja ja jos jonkinmoisia ilvehtijöitä. Rukousnauhoja ja pieniä pyhimyksenkuvia tarjoiltiin siellä kaupaksi kaikenlaisten maallisten ja ulkolaisten ylellisyystavaroiden rinnalla. Torilla olevien molempien komeimpien verkatelttojen yli liehuivat Henrik Gullandsfarin ja Berner Kopmanin tunnetut lippumerkit, käärme ja lohikäärme, jotka yhteen köytettyjen keihäiden kanssa, lybekkiläinen oikeus kynsissä puolustivat heidän aarteitaan naurettavan näköistä ritaripukuista ryövärijoukkoa vasten. Ylhäiset kauppiaat eivät olleet myömässä, sillä heillä oli kaupungissa vakituiset kaupittelijansa. Sensijaan he olivat läsnä tavaroita laivoista purettaessa, katsoakseen ettei vaadittaisi minkäänlaista tullia, joka soti heidän kauppavapauttaan vastaan. Kaikista majapaikoista ja krouveista kuului soittoa ja tanssia. Saksalaista olutta ja viiniä tarjoiltiin runsaasti rikkaille markkinavieraille, jotavastoin köyhät saivat tyytyä skånelaiseen ja själlantilaiseen maalaisolueeseen. Illempana nähtiin jo paljon humaltuneita; siellä täällä syntyi riitoja ja tappeluita, niin että kaupungin voudin täytyi usein yövartijoiden ja asestettujen miesten avulla sekaantua siihen.

Eniten kuitenkin veti tällä kertaa Skanörin markkinoilla huomion puoleensa värillisten lyhtyjen koristama markkinakoju aivan laivasillan vieressä, missä näyteltiin ilotulitustemppuja ja kaikenlaisia uusia ihmeellisiä asioita, joita ihmeteltiin ja joita katsellessa moni teki ristinmerkin ikäänkun näky olisi pettänyt. Tänne oli oppinut Trand Filisier pystyttänyt optillisen teatterinsa. Hän seisoi itse korokkeella ja piti kansalle puhetta taidetemppujensa harvinaisuudesta ja niiden suurista eduista verrattuina kaikenlaisiin pyhienjäännöksiin, amuletteihin ja väärennettyihin yleislääkkeisiin, millä he antoivat ulkolaisten markkinaveijarien ja petturien itseään peijata. Etupäässä hän kiitteli temppujensa luonnollisuutta ja vaarattomuutta ja kehoitti ennakkoluulottoman ja järkevän yleisön pelkäämättä astumaan lähemmäksi ja katsomaan mitä hän näytti ja selitti heille, tehden sen enemmän tieteen ja totuuden vuoksi, kuin maallisen voiton halusta. Hänen jumaluusopillinen ihailijansa, nuori herra Laurentius, jota punaisen kauhtanansa vuoksi ei arvattu hengenmieheksi, auttoi innokkaasti häntä temppuja tehdessä, kooten vähän takaa haavin täyteen rahoja katsojilta, kuitenkin tehden sen tavalla, josta huomasi hänen häpeävän tätä tointa, mihin hän kyllä, vaikka toisessa ja hurskaassa tarkoituksessa, oli tottunut, kootessaan Pyhän Olavin kirkkoveroon almuja poenitentiaruksena ollessaan suuressa kirkkojuhlassa Nidaroksessa.

Aivan lähellä tämän markkinaveijarin telttaa paloi lyhty pienessä kappelissa olevan madonnankuvan edessä, missä myöskin nähtiin suuri seinään kiinnitetty ja raudoitettu köyhiensäästölaatikko. Ei ainoakaan kauppias eikä laivuri kulkenut laivaan tai sieltä pois, ennenkuin oli polvistunut täällä ja pistänyt rovon köyhien ja pyhän neitsyen kirkkoveroon. Tämän niinkutsutun laivasiltakappelin luona seisoivat illempana ritari Helmer Blå ja drotsin asepoika, Knuut Fynbo, sekä muutamia drotsin seurueeseen kuuluvia nuoria ritareita, tarkasti silmäten jokaista laivasillalta tulijaa. Heillä oli ollut vastatuuli koko päivän, ja olivat senvuoksi vasta äsken nousseet maihin. Berner Kopmanin rostokilais-laiva oli ankkuroituna satamassa aivan heidän silmäinsä edessä. Se oli saapunut Skanöriin hyvässä myötätuulessa jo päivää ennen. Toimelias laivanomistaja oli koko päivän pysynyt laivallaan ja tarkastanut tavaroiden maihinvientiä, mutta jo ennen pimeän tuloa oli ritari Helmer luullut huomanneensa lainsuojattoman pakolaisen hänen rinnallaan laivassa. Jos pakolainen aikoisi maihin oli ryhdytty toimenpiteisiin hänen kiinniottamisekseen, josta oli ilmoitettu kaupunginvoudille; mutta pakolaisella ei näyttänyt olevan halua jättää turvapaikkaansa. Iltamessun jälkeen saapuivat Berner Kopman ja Henrik Gullandsfar maihin ylvästellen ja lukuisan asestetun merimiesjoukon saattamana. He eivät laiminlyöneet pysähtyä rukouskappelin luo, missä he pistivät muutamia kovasti kilahtavia rahoja köyhäin säästökirstuun, ja astuivat sitten ylpeinä ja uhkamielisinä ritarien ohi.