"Vangit! Kuolema ja kirous!" huudahti gotlantilainen. "Jos heidät on heitetty ruumaan niin tietävät he ehkä nyt enemmän kuin yhdenkään elävän ihmisen tulisi tietää."
"Elkää siitä välittäkö, herra virkaveli", virkkoi Berner hohottaen. "He eivät pääse tietoineen pitemmälle kuin isoon mastoon. Nyt nousee aurinko punaisena kuin punaisin kulta. Sen näyn he saavat nähdä viimeisen kerran. Hohoi, perämies!" huudahti hän "miten pitkällä ollaan?"
"Jos tuuli paranee, niin ehdimme Kallebohon ennenkuin Hamnissa iltamessuun soitetaan", vastasi käheä ääni peräsimen luota.
"Hyvä. Pidetään sitten aamurukous ja laivaoikeus omalla pohjalla, ennenkuin piispa anastaa lybekkiläisen oikeuden käsistämme. — Ylös, kaikki miehet! Soittakaa suurella kellolla."
Malmikellon ääni kutsui pian koko miehistön kannelle.
"Tuo vangit tänne ylös, laivuri", jatkoi laivaherra. "Ja laulakaa, pojat! Virittäkää 'armahda meitä syntisiä!' Antaapas tanskalaisten veijarien kuulla, että me olemme hyviä kristityitä, ja antaa heidän koiransielujensa mennä helvettiin laulun voimalla."
Sillaikaa kun laivaväki hirvittävällä ulvonnalla alkoi laulaa jonkinlaista hengellistä laulua syntisen erosta ajallisesta elämästä, ja kaksi rotevaa miestä tervaisissa takeissa välinpitämättömästi kiinnitti kahta nuoraa mastoon, avattiin laivan eturuuman luukku ja sinne astui eräs laivamiehistä, mukanaan kaksi aseellista merimiestä. Alhaalta ruumasta kuului huutoa ja melua, ja sitten oli taas kaikki hiljaista; mutta ei laivamies eivätkä hänen seuralaisensa palanneet ylös sieltä.
"Mitä tämä merkitsee?" huudahti Berner Kopman ihmeissään. "Mitä he tekevät? Nuo tanskalaiset helvetinkoirat ovat päässeet vapaiksi. — Alas heitä hakemaan, miehet! Tuokaa heidät ylös elävinä tai kuolleina! Joutuun alas, tai saatte selkäänne maston luona!"
Koko laivaväki oli lähtenyt liikkeelle. Virtailtiin luukulle, mutta ei kellään näyttänyt olevan halua astua alas, huolimatta ankaran laivaherran uhkauksista.
"Ensimäinen, joka astuu jalallaan tänne on kuoleman oma!" karahti nyt ritari Helmerin ääni laivaruumasta. "Ennenkuin minä ja toverini annamme henkemme kauppiasten käsiin, saatte te kaikki, pyhän Mikaelin ja hänen säkenöivän miekkansa kautta, seurata meitä meren pohjaan. Minä hetkenä vain tahdon, olemme me kaikki kadotuksen omat: me olemme poranneet pohjan irti, ja voimme irroittaa laudan yhdellä ainoalla nykäyksellä."