Kuningas Eerik ja lainsuojattomat: Historiallinen romaani. Edellinen osa

by Bernhard Severin Ingemann

"Ette suinkaan tahdo jännittää jousta vieläkin korkeammalle, arvoisa herra veli, tai lopuksi väittää että teidän kuninkaanne on kunniattomana tuomittava menettämään henkensä ja omaisuutensa kuin alhaisin pahantekijä maallisen oikeuden kautta?" kysyi kardinaali, täydellisesti tyynillä kasvoillaan hieno hymy. "Mitä hänen sielunsa autuuteen tulee, niin olettehan te jo ahdistanut häntä niin paljon kuin mahdollista."

"Arvoisa veli, elkää toki unohtako, että teidän vastustajanne on kruunattu ja voideltu hallitsija, jonka tukena on urhoollinen ja uskollinen kansa, sekä ystävänä monta mahtavaa ruhtinasta. Jokainen hengellinen tuomio, mihin maallinen valta ei vapaaehtoisesti kristillisestä vanhurskaudesta ja nöyryydestä tahdo alistua, joutuu tehottomana vain maailman lasten pilkan esineeksi, etenkin täällä Pohjolassa, missä pyhä pannansädekin minun huomatakseni, vaikuttaa jotenkin jäähtyneeltä. Kuninkaan valitukset minun kunnianarvoisaa ristiveljeäni vastaan näyttävät sitävastoin hyvinkin päteviltä ja painavilta", lisäsi kardinaali huomattavalla painolla. "Jos kuninkaallinen lähettiläs Roomassa voi todistaa puolenkaan niistä tosiksi, mistä hurskasta arvoisaa veljeä syytetään, niin tekisittepä viisaimmin, jos alentaisitte teidän vaatimuksianne hiukan ja ainakin toivoisitte koko tuon harmillisen asian joutuvan unohduksiin, Kaikessa tapauksessa minun veljellinen neuvoni olisi — jos te voisitte suostua sitä seuraamaan, saataisiin varmasti kunniallinen sovinto aikaan — ja myöskin sydämellisin toivomukseni, sekä teidän itsenne että kirkon rauhan vuoksi kuin myöskin vastaisten ikävien hajaannusten estämiseksi, että te pyhän isän suostumuksella tahtoisitte vaihtaa Lundin arkkipiispan istuimen toiseen, ehkä suurempaan ja arvokkaampaan, kauas täältä Pohjolan maista, missä teidän henkilökohtaiset riitanne maallisen vallan kanssa eivät kuitenkaan koskaan tasaantuisi. Minä sanon tämän veljellisesti huolehtien arvoisan veljen rauhasta ja turvallisuudesta. Tälläkin hetkellä me olemme molemmat tavallamme maallisen hallitsijamme vallassa, jonka kiivaudesta ja ankaruudesta teillä on ollut tuntuvat todisteet."

"Vai niin, korkea-arvoisa herra", huudahti Grand mitä katkerimman suuttumuksen vallassa, ja potkaistuaan jalkatyynyn luotaan hän nousi, "näinkö te nyt minulle puhutte? Senvuoksiko te kutsuitte minut tänne turvallisesta Hammerhuusistani, pyytäen minun luottamaan veriviholliseni suojeluskirjeeseen? Luuletteko ehkä viekoitelleenne minut ansaan, josta en pääse selviytymään? Luuletteko te ehkä minun hurskaan virkaveljeni, meidän yhteisen isäntämme, joka täällä hallitsee kaupunkia ja linnaa, raukkamaisesti ja alhaisesta pelosta pettävän kestiystävänsä ja laillisen arkkipiispansa, mielistelläkseen sitä maallista itsevaltiasta, joka minun huomioitteni mukaan on saattanut paavillisen nuntiuksen hengelliseksi orjakseen? Ei, teidän ylhäisyytenne, silloin te ette tunne minua ettekä tätä arvoisaa Herran palvelijaa, joka istuu täällä meidän vieressämme. Jos hän minun ja kirkon vuoksi uskaliaasti ja rohkeasti on asettunut itsevaltiaan vihalle alttiiksi, ja vielä lisäksi nostattanut kapinan ja levottomuuden omassa kaupungissaan, niin hän varmasti ei alistu petokseen, joka leimaisi hänet katalaksi petturiksi. Minun vapaudestani ja turvallisuudestani on kyllä huolta pidetty. Minä silmänräpäyksenä vain tahdon, voin astua laivaan, eikä kuningas yhtävähän kuin kapinallinen porvarijoukko voi estää minun vapaasti lähtemästä täältä ja etsimästä oikeutta Pyhän Pietarin tuomioistuimelta. Vapaasti minä uskallan lausua teille miten sielussani tuomitsen sekä teidät että teidän julkean ja jumalattoman kuninkaanne. Te ette ole täällä paavillisena nuntiuksena täyttäneet tehtäväänne; sensijaan että te olisitte pyhän isän valtakirjalla vahvistanut pannan ja interdiktin. —"

"Jääköön se minun asiakseni, arvoisa veli", keskeytti Isarnus hänet kylmästi ja tyynesti. "Senjälkeen kun teidän omat koncilionne ovat toimeenpanneet interdiktin veilekonstitutsionin mukaan, ei täällä tarvita enää sen vahvistamista. Nyt on vain kysymys kuninkaasta, ja haluatteko te sopia hänen kanssaan sekä peruuttaa pannanjulistuksen —"

"Ei, ei iankaikkisesti ei!" huudahti arkkipiispa kiivaasti. "Ja minä nauran hänen syytöksilleen. Sekä täällä että korkeimman tuomioistuimen edessä minä uskallan toistaa sen minkä kerran kuulun sanoneen hänen isänsä murhasta ja siitä, mihin hänen itsevaltias menettelynsä perustuu. Koska tämän kuninkaanmurhan kerran täytyi tapahtua, oli vain paha ettei se tapahtunut kuuttatoista vuotta aikaisemmin, jolloin tuolla kurjalla kuninkaalla ei vielä ollut jälkeläisiä, silloin Eerik Silmänräpyttäjän suku ei olisi milloinkaan häväissyt Tanskan valtaistuinta. Niin, tämän rohkean sanan olen sanonut ja sen minä sanon vieläkin. Mutta minä kiellän kaiken osallisuuden itsevaltiaan murhaan samoin kuin kaiken yhteyden herttua Waldemarin ja lainsuojattomien kanssa. Minun puolestani hallitkoon kuka tahansa Tanskassa — olkoon se sitten herttua Waldemar tai joku juutalainen, saraceeni tai pakana, tai paholainen itse, kunhan vain täällä ei koskaan toteltaisi kuningas Eerikkiä tai hänen kurjaa veljeänsä kuninkaana eikä herrana. —"

"Tahdotteko te myöskin korkeimman tuomioistuimen edessä puolustaa mitä te nyt olette sanonut, arvoisa veli?" kysyi Isarnus yhtä tyynesti ja kylmästi kuin ennenkin ja melkein huomaamattomasti hymyillen. "Kuitenkin on luettava teidän ruumiillisen heikkoutenne viaksi ettette oikein aina voi hillitä kiivauttanne ja kieltänne. Nyt minä olen kuullut teidän selityksenne; ylenmääräisessä liioittelussaan se kuitenkin yhdessä kohden on yhtäpitävä sekä pyhän isän että kuninkaan tahdon kanssa: teidän asianne on jätettävä kokonaan paavillisen tuomioistuimen ratkaistavaksi. Sallittakoon kuninkaan lähettiläiden siltä astua esiin, arvoisa veli", sanoi hän piispa Juhanalle, joka heti nousi ja poistui salista.

Syntyi hetken hiljaisuus. Grand oli istuutunut entiselle paikalleen. Hän nojasi ison leukansa nyrkissä olevaan käteensä ja häntä näytti suututtavan äskeinen kuvastumisensa sekä kardinaalin kylmyys. Kohta senjälkeen astui piispa Juhana sisään kahden hengellisen herran seuraamana. Nämät olivat kuninkaan lähetit, dominikaanien maakuntapriori, mestari Olaus, kaunis, hopeahapsinen vanhus, sekä kaniikki Esger Juule Riibestä, nuori lakitaitoinen, viisaan ja rohkean näköinen pappi. He olivat jo monta tuntia odottaneet vastaanottoa. He tervehtivät nyt korkeita hengellisiä herroja kunnioittavasti, ja kardinaali nousi puoleksi istualtaan vastatakseen heidän tervehdykseensä; mutta arkkipiispa jäi istumaan synkkiin ajatuksiin vaipuneena. Piispa Juhana pyysi valtuutettuja istuutumaan. Maakuntapriori istuutui, mutta kaniikki jäi seisomaan ja alkoi puhua seuraavaan tapaan: "Suokaa anteeksi, teidän ylhäisyytenne, ja te, korkeasti oppinut arkkipiispa, sekä te kaikki kunnioitettavat arvoisat herrat, jos minulla täällä on sana sanottavana, joka ei miellytä teitä. Minä en esiinny täällä kirkon vaan kuninkaan, minun maallisen herrani palvelijana ja lähettinä, minun täytyy täällä lausua mitä hän on käskenyt, vaikka en uskaltaisikaan itselleni omaksua niitä ajatuksia ja mielipiteitä, joiden tulkiksi olen ruvennut —."

"Puhukaa vapaasti, veli kanonikus. Teidän valtakirjanne on minulle selitetty", keskeytti kardinaali hänet hyväksyvästi päällään nyökäyttäen, ja kaniikki jatkoi: "Minun herrani ja kuninkaani on pari tuntia sitten saapunut kuningaskartanoonsa tänne Sorretslövin kylään, Hamnin kaupungin ulkopuolelle, voidakseen henkilökohtaisesti vahvistaa ja varmentaa sen mikä täällä hänen suostumuksellaan päätetään, voidakseen myöskin tarpeen vaatiessa kuninkaallisella vallallaan ja voimallaan estää ne levottomuudet, jotka arkkipiispa Grandin läsnäolo voi aiheuttaa, jos hän panee interdiktin täytäntöön. Hän ei tahdo silmiensä edessä nähdä miestä, jonka hän tietää osalliseksi autuaan isävainajansa murhaan, ja joka on uskaltanut julistaa kirkon pannaan hänen oman kuninkaallisen päänsä; mutta sen rauhan ja suojeluksen lupauksen, jonka hän on luvannut vastustajalleen, tahtoo hän rehellisesti ja ritarillisesti pitää. Kuningas on erityisesti käskenyt minun selittää, ettei hän puolusta sitä mihin hänen välttämättömyyden pakosta arkkipiispa Grandia vangitessa täytyi ryhtyä vastoin kanonista lakia ja veilekonstitutsionia. Sen asian uskoo hän voivansa todistaa oikeaksi kristillisen tuomioistuimen edessä; hän on täällä maanvaltiaana yleistä rauhaa palauttamassa sekä erehtyneen arkkipiispan syyttäjänä hänen ylhäisyytensä, paavillisen nuntiuksen luona. Minun herrani ja kuninkaani hylkää jyrkästi kaikki sovittelut tässä maassa majesteettirikoksesta tuomitun prelaatin kanssa; mutta hän sallii vastustajansa vapaasti ja rauhassa matkustaa Roomaan, minne hän jo itse on lähettänyt lähettiläänsä, ja missä hän odottaa syytetyn saavan oikeutetun tuomionsa. Siihen asti kunnes tuomio on langetettu vaatii hän pannaanjulistuksen katsottavan laittomaksi, mihin vangittu maankavaltaja on julistanut hänet, — nämät eivät ole minun vaan kuninkaan sanoja —; hän vaatii myös maan ja valtakunnan vapautettaviksi siitä interdiktistä, mihin Veilen, Roskilden ja Lundin konciliot ovat julistaneet hänen uskollisen ja viattoman kansansa. Roskilden tuomiokapituli on pannut juhlallisen vastalauseensa tätä koncilioitten ja asianomaisten piispojen laitonta tekoa vastaan, mihin he ovat ryhtyneet ilman kapitulin ja muun papiston suostumusta, ja on dominikaanien provinsialipriori, kunnianarvoisa maisteri Olaus, henkilökohtaisesti täällä läsnä vahvistaakseen tämän."

Nyt nousi iäkäs provinsialipriori. "Pyhän veljeskuntani ja Roskilden tuomiokapitulin nimessä julistan minä koncilioitten määräykset tässä asiassa laittomiksi ja tehottomiksi", alkoi hän kirkkaalla ja tyynellä äänellä puhua. "Minun käsitykseni on etteivät kapitulit ja tanskalainen papisto ole velvoitettuja lopettamaan jumalanpalveluksia, ja minä vaadin teidän, Roskilden piispa Juhana, niin pian kuin mahdollista peruuttamaan sen onnettoman kirkkokiellon, joka jo on synnyttänyt niin paljon sekaannuksia tässä kaupungissa, missä te itse hallitsette ja määräätte. Jos jumalanpalvelukset lopetetaan, niin kyllä silloin varmasti alkaa perkeleen palveleminen kaikkine rikoksineen ja paheineen; riitaisuuksia ja hajaannuksia syntyy paimenen ja lauman välille; ei silloin enää ole hengellistä eikä ruumiillista rauhaa ja turvallisuutta, eikä ainoakaan pappi enää ole varma hengestään. Haaveilijat, lahkolaiset, jumalankieltäjät ja leccarilaiset tulvivat maahan sokaisten kansan; maallikot ja humaltuneet kiltaveljet ottavat johtaakseen kansaa, niinkuin täällä jo näyttää alkaneen. Ei tahdo kirkko eikä pyhä isä, että me, ylläpitääksemme ankaraa ja epätodellista veilekonstitutsionia, kumoaisimme kaiken järjestyksen ja jumalanpelon Tanskasta, kansan vaipuessa raakuuteen ja mitä suurimpiin erhetyksiin, jopa pakanallisuuteen ja perkeleen palvelukseen. Minä panen Tanskan papiston nimessä juhlallisesti vastalauseeni interdiktiä vastaan; kuitenkaan minä en tällä vastalauseellani halua loukata kirkon vapautta tai soimata teitä, meidän korkeastioppinut arkkipiispamme, enkä ketään muutakaan hengellisistä päämiehistäni. Kirkko käyttäköön vain vapautensa ja voimansa niin, että me, sen palvelijat, emme turmele emmekä johda harhaan meidän haltuumme uskottuja sieluja sensijaan että johtaisimme heidät Jumalan rauhan tuntemiseen ja iäiseen pelastukseen. Dixi et liberavi animam. Tehkää nyt päätöksenne niin että voitte siitä vastata Jumalalle ja omilletunnoillenne, arvoisat herrat, sillä te saatte täällä ja toisella puolen haudan vastata seurauksista — ne voivat olla verisiä ja kauheita."

Hän oli tuskin ehtinyt puhua loppuun, ennenkuin voimakas kivi- ja nuolisade voimakkaasti rusahtaen löi muuria vasten, murskasi ikkunat lennähtäen parvekesaliin pelästyneiden hengellisten herrojen keskelle, jotka hypähtivät paikoiltaan etsien suojaa leveiden ikkunapilarien ja salin paksujen muurien takaa. Myöskin kardinaali jätti paikkansa, mutta arkkipiispa jäi uhkamielisen näköisenä paikoilleen.