Kuningas Eerik ja lainsuojattomat: Historiallinen romaani. Edellinen osa

by Bernhard Severin Ingemann

KYMMENES LUKU.

Hyökkäys Axelhuusiin oli pannut koko kaupungin liikkeelle. Tyvenimmät ja rauhallisimmatkin porvarit eivät voineet salata iloaan siitä, ja useat heistä ottivat julkisesti osaa kapinaan. Ne hurjat ilohuudot, jotka kuultiin aina kun uusi kivisade romahti linnaa vasten, osoittivat selvästi miten yleinen suuttumus oli sekä piispalliseen kaupunginhallitukseen että etupäässä arkkipiispaan, jonka tähden ja jonka mahtavasta vaikutuksesta tuo onneton kirkkokielto oli säädetty. Grandin nimi oli tunnussanana jokaista uutta hyökkäystä aljettaessa. Turhaan yrittelivät kaupunginvouti ja hänen asestetut apulaisensa palauttaa järjestystä ja rauhaa. Missä vain hän näyttäytyi, mukanaan piispalliset sotamiehet, sieltä katkeroitunut väkijoukko heti ajoi hänet pois. Huhut kuninkaan saapumisesta Sorretslöviin, sekä hänen kireä suhteensa Axelhuusin herroihin, olivat antaneet kapinalle uutta vauhtia ja samalla sille jonkinlaisen laillisuuden leiman, kun nyt luultiin hengellisiä herroja vastaan hyökätessä oltavan yhteisissä asioissa kuninkaan kanssa hänen ja maan yhteistä vihollista ahdistettaessa. Kaupunginvouti oli antanut sulkea kaikki kaupungin portit, mutta kapinalliset olivat murtaneet ne auki ja joukottain ihmisiä, suurimmaksi osaksi kaupungin varakkaimpia ja rauhallisempia asukkaita, jotka pelkäsivät kapinan laittomia seurauksia, kiirehtivät pohjoisen portin kautta Sorretslöviin saadakseen nähdä kuninkaan ja pyytää häneltä apua. Toinen joukko virtaili Neitsyt Mariankirkon tornille soittamaan hälyytyskelloa. "Pois linnasta, tekopyhät sudet!" kaikui kapinallisten huuto kaikkialta kaduilta. Rauhoitetun käräjähuoneen edustalla, mihin neuvosto oli kuletettu, oli hirvittävä meteli; vaadittiin vankien vapauttamista, ja uhattiin pistää raatihuone tuleen. Myöskin Kissansalmen rannalla vallitsi peloittava rähinä. "Veneisiin!" huudettiin. "Heittäkää ulos nuo kaupustelijakeikarit! Pahus vieköön pippurisaksat! Sytyttäkää linna tuleen! Ei saa päästää ketään pakoon! — Kuolema kuninkaan ja maan vihollisille!"

Kuitenkin oli useimmissa paikoin enemmän huutoa ja melua kuin tositoimintaa, ja hurjistuneet kansanjoukot liikkuivat sekaisin sinne tänne mitä eriävimpiin suuntiin. Mutta Gammelstrandin rannalla oli mies, joka oli saanut hyökkäyksen siellä suunnitelluksi ja järjestetyksi. Se oli ritari Helmer Blå, joka sotaintonsa elähyttämänä sijoitti sotakoneet rannalle ja opetti porvarit käyttämään järkiperäisesti ja ymmärryksellä näitä aseita. Monta tuntia hän seisoi väsymättömänä ohjaten tätä rakkainta tointansa, ja missä hän johti hyökkäystä, siellä aiheutui linnalle suuria vahinkoja.

Neuvoston oli täytynyt käräjähuoneelta vapauttaa vangit. Suuri osa neuvostosta oli yhtynyt kapinallisten puolueeseen ja ryhtynyt aseisiin piispaa vastaan. Jälellä olevat raatiherrat olivat henkensä kaupalla paenneet, ja muutamien heistä oli onnistunut yhdessä kaupunginvoudin kanssa päästä ulos pohjoisesta portista ihmisvirran mukana ja he saavuttivat onnellisesti Sorretslövin kuningaskartanon, missä he jo tapasivat kuninkaan ratsunsa selässä ritariensa ja sotilaittensa etunenässä, valmiina lähtemään kaupunkiin kapinaa hillitsemään.

Alkoi jo hämärtää. Levottomuudet olivat siihen määrin kiihtyneet, että useimmat porvareista kauhistuivat omaa alkuunpanemaansa yllytystä, ja jokainen kaupungissa asuva mies epäili omaisuutensa ja perheensä turvallisuutta kun hillitön roskajoukko uskoi olevansa vapautettu kaikista järjestys- ja siveellisyyslaeista. Kuningas ratsasti nyt kreivi Henrikin rinnalla sisään pohjoisesta portista ritarijoukkonsa etunenässä, pitkien komeiden, keihäänkantajien saattamana, jotka olivat hänen henkivartioitaan. Pyhän Pietarin kirkon luona, lähellä pohjoista kaupunginporttia, sekä Neitsyt: Mariankirkon luona oli väentungos niin suuri, ettei kuningas tahtonut päästä eteenpäin. Molemmista kirkoista olivat kapinalliset murtaneet auki kirkonovet ja pakoittaneet papit messunpitoon. Hurjien kapinahuutojen mellakassa kaikuivat kirkosta kuuluvat hengelliset laulut hyvin omituisilta ja tuskallisilta.

"Tuo hartaus johtuu enemmän uhkamielisyydestä kuin jumalanpelosta", sanoi kuningas kreivi Henrikille. "Kuitenkin, jumalanpalvelusta ei kukaan saa heiltä kieltää, mutta se on toimitettava tosi hartaudella." Estääkseen kaikki epäjärjestykset hän antoi panna vahdit molemmille kirkoille ja ratsasti edelleen. Minne vain hän ratsasti, vastaanotettiin hänet riemuhuudoin ja innokkaasti tervehtien. Ne, jotka innokkaimmin huusivat, hiljensivät hiukan ääntään huomatessaan kaupunginvoudin ja kaksi raatimiestä hänen lähimmässä seurueessaan. Levotonta mutinaa kuului sieltä täältä, ja rähisijöille alkoi selvetä, ettei kuningas ollut tullut tänne kapinallisia avustamaan, vaan ainoastaan suojelemaan kaupungin laillista hallitusta ja palauttamaan yleistä rauhaa.

"Hiljaa, lapset! Menkää kukin askareihinne ja riisukaa aseenne", sanoi kuningas totisella mutta kuitenkin ystävällisellä äänellä, vastatessaan kansan tervehdyksiin ja seisattaessaan hevosensa. Kaikki olivat hiljaa, tunkeuduttiin vain lähemmäksi että kuultaisiin hänen puheensa. "Minä tulen tänne sekä suojelemaan teitä että ylläpitämään lakia ja oikeutta valtakunnassani", jatkoi hän. "Piispa myöntäköön teille sen mitä oikeudella ja kohtuudella vaaditte. Kirkonsulkemiset peruutetaan, sen minä lupaan teille. Muuten tulee teidän totella ylivaltaa", lisäsi hän ankarasti, "ja sen johdosta mitä täällä on tapahtunut toimitetaan laillinen tutkimus. Rauha ja järjestys vallitkoon täällä. Joka tästä hetkestä lähtien harjoittaa oman käden oikeutta on kuoleman oma", ja niin pitkälle kuin nämät sanat kuuluivat, vallitsi hetken hiljaisuus. Kapinalliset, sekä kaikki aseilla varustetut poistuivat; mutta suuri joukko aseettomia porvareita saattoi kuningasta äänekkäin riemuhuudoin katuja pitkin.

Gammelstrandilta ammuttiin Axelhuusia vielä hyvin kiihkeästi. Linnansaarta ympäröivät venheet olivat täynnä jousimiehiä ja soihdunkantajia; valmistauduttiin hyökkäämään linnaan ja sytyttämään sitä tuleen. Taistelu oli molemminpuolinen, ja linnan torneista ammuttiin sekä jousipyssyillä että puolustuskoneilla.

"Kuningas, kuningas, vouti ja raatimiehet!" kajahti nyt suusta suuhun, ja näytti siltä kuin ukkosen nuoli olisi lamauttanut jokaisen käsivarren. "Eläköön kuningas!" huusivat kapinalliset, ja moni heitti luotaan aseensa. "Ei enää taistelua — kuningas tuomitkoon meidän ja piispan välillä!" Kuului jo lähenevien hevosten kavioiden kapse; ihmisvirta aaltoili joka puolelle tehdäkseen tilaa kuninkaalle ja hänen ritareilleen. Huudettiin ja viittailtiin jousimiehille ja soihtujenkantajille, jotka lukemattomilla kauppalotjilla olivat ympäröineet Linnansaaren. Silmänräpäyksessä olivat melkein kaikki soihdut sammutetut veteen, ja nyt soudettiin kiireellä takaisin piiritetystä linnasta. Yhdestä linkopatterista jatkui kuitenkin vielä ampumista ja täällä juuri ritari Helmer Blå seisoi. Hän oli niin touhuissaan linkojen lataamisesta, ettei hän huomannut mitään muuta. Hän arveli jousimiesten ja soihdunkantajien tulleen pakoon ajetuiksi, mutta hän ei huomannut taistelun yleisesti tauonneen tai kuninkaan saapuneen. "Rivakasti, miehet!" huusi hän. "Rohkeutta vain, te uljaat kööpenhaminalaiset! Tahdotteko antaa piispan sotilaineen kärventää itsenne? Alas heidän torninsa ja muurinsa!" Hän jakeli vielä muutamia voimakkaita käskysanoja linkoojille, mutta kuuli samassa ihmeekseen kuninkaan äänen päänsä päältä.

"Mitä näenkään? Ritari Helmer Blå — tekö täällä? Ja kapinallisten keskellä? Näinkö te seuraatte kuningasta Tukholmaan? Tällä tavoinko te palvelette ja tottelette teidän kuningastanne? Hän on teidän vankinne, kreivi Henrik."