"Minun herrani ja kuninkaani!" huudahti ritari Helmer ojentaen käsivartensa kuningasta kohti, joka ankarana ja uhkaavana pysäytti korkean valkoisen ratsunsa hänen eteensä, "kuulkaa minua, minä rukoilen teitä —"
"Ei sanaakaan!" keskeytti kuningas hänet kiivaasti. "Tahdotteko te tehdä minusta valapattoisen petturin? Linnassa, jota te nyt ammutte, minä olen luvannut veriviholliselleni rauhallisen suojapaikan. Minä en riko sanaani, vaikka sen olisin antanut itse paholaiselle. Jos täällä vain on hiuskarvaakaan kärvennetty hänen päästään, niin saatte sen kalliisti maksaa. Ottakaa henkivartijoita mukaanne, kreivi Henrik, ja jättäkää hänet ritarilliseksi vangiksi linnaan. Huomenna tuomitaan hänen laiton menettelynsä. Viekää piispalle ja kardinaalille minun rauhan tervehdykseni", lisäsi hän hiljemmin. "Viekää Grandille viimeinen sanani ja varoitukseni. Te vastaatte minulle siitä että suojeluslupaus pidetään."
"Tapahtukoon teidän tahtonne, herra kuningas", vastasi kreivi Henrik ja hypähti ratsunsa selästä. "Seuratkaa rauhallisesti minua, ritari Helmer", kuiskasi hän levottomalle ja kiivaalle linkoilijapäällikölle, "huomenna te voitte puolustautua, nyt teidän täytyy vaieten totella."
Helmer purasi suuttuneena huuleensa ojentaessaan kreivi Henrikille miekkansa ja seuratessaan häntä mykkänä. Mukanaan lukuisasti ritareita ja henkivartijoita kreivi Henrik otti heti huostaansa erään lautan, jolta kapinalliset äsken olivat poistuneet. Hän nostatti kokkaan valkoisen lipun ja suorittautui lähtemään salmen yli Linnasaarelle. Kuningas jäi kaupunkia rauhoittamaan ratsastaen jälelle jääneen seurueensa kanssa rannikkoa pitkin kaupunkiin suurten väkijoukkojen läpi, jotka osaksi uteliaisuudesta, osaksi myötätuntoisuudesta edelleenkin seurasivat häntä. Hyökkäyskoneet vietiin heti pois rannalta; myöskin täällä olivat aseelliset levottomuuden aiheuttajat poistuneet, ja kuninkaan ankaruus yhtä hänen lempiritariansa kohtaan näytti pelästyttäneen heitä kaikkia.
Pyhän Nikolain kirkon luona aivan pienen saaren kohdalla, jota kutsuttiin Laivurikariksi, pysäytti kuninkaan taas uusi, levoton kansanjoukko, joiden joukossa oli monta hurjan ja uhkaavan näköistä miestä: nämä mutisivat rukouksia ja lauloivat virsiä, välillä sadatellen ja uhkaillen pappeja ja piispoja. Kuninkaan saapuessa melu lakkasi, ja hänen käskystään katosivat aseet suurimmaksi osaksi. Täälläkin oli kirkonovi aukimurrettu, ja kaikki kirkonpalvelijat sekä hengelliset olivat paenneet. Seurakunta oli itse soittanut kelloa iltamessuun, ja paavin ja piispan kiellosta välittämättä oli eräs munkki laahattu kirkkoon, missä hänet pakotettiin messuamaan.
Kuningas laskeutui heti ratsunsa selästä ja astui kirkkoon. Pelästyksestä tupertuneena, kuolema silmien edessä, seisoi vanha munkki revityin vaattein pääalttarin edessä ja koetteli turhaan pysytellä tyynenä ja arvokkaana voidakseen laulaa tavallisen iltarukouksen. Levoton väkijoukko seisoi hänen ympärillään hurjistunut, uhkaava ilme kasvoilla, soihdut, ja välkkyvät kirveet kädessä. Joukko lahtareita ja puoleksi humaltuneita käsityöläisiä, pitkä kirvesmies etummaisena, seisoivat lähinnä alttaria keskeyttäen usein munkin uhkauksin ja ivasanoin.
"Rauha tänne Herran pyhään huoneeseen!" sanoi kuningas kuuluvalla äänellä astuessaan kirkkoon, "Polvistukaa kaikki ja rukoilkaa armiaalta Jumalalta anteeksiantoa. — Mene rauhassa, hurskas isä, jos et uskalla rukoilla meidän sielujemme puolesta. Jumala kuulee meitä kuitenkin kaikista kirouksista huolimatta, kun vain pysymme totuudessa, Vanhurskas Jumala olkoon meille kaikille armollinen ja antakoon anteeksi meidän syntimme!" Näin sanoen kuningas polvistui alttarin eteen, ja kaikki vaipuivat polvilleen kuin salaman iskeminä. Silmänräpäyksen ajan vallitsi haudanhiljaisuus.
Nyt näytti siltä kuin vanha dominikaani äkkiä olisi rohkaissut mielensä ja hänet valtasi jalo innostus. Juhlallisella äänellä hän aloitti Glorian ja sitten pyhän Aven, mihin kuningas ja koko seurakunta yhtyivät. Senjälkeen kuningas nousi ja poistui ääneti ja tyynenä kirkosta. Hän nousi ratsunsa selkään ja ratsasti edelleen. Vielä kauan kaikui hiljaa ja juhlallisesti polvistuneen seurakunnan laulu pyhän Nikolain kirkosta:
"Pyhä neitsyt, rukoile puolestamme!"
Kun kuningas ratsasti takaisin Rantakatua, aivan linnan editse, palatakseen taas kuningaskartanoonsa Sorretslövessä, oli rauha täydellisesti palautettu. Hiljaisessa kevätyössä loistivat valot useimmista Axelhuusin ikkunoista, missä kaikki nyt näytti rauhalliselta. Kreivi Henrik oli lähettänyt kaupunginvoudin ja molemmat raatiherrat pienellä venheellä edeltäpäin ilmoittamaan tulostaan piispalle, sillaikaa kun kreivi itse seurueineen suurella lautalla hitain aironvedoin läheni Linnasaarta.