"Karkoitetuksi!" toisti kaiuton ääni laivasta, ja kookas arkkipiispa Grand näyttäytyi kannella. "Kuka uskaltaa sanoa sellaisen sanan kirkon voidellusta ruhtinaasta. Siihen ei ole kellään maailman kuninkaalla valtaa; sen kuninkaanpalvelijan, joka uskaltaa tuoda minulle tällaisen käskyn julistan minä kirkon suureen pannaan."
Kreivi Henrik säpsähti ja jäi tyynesti ja kohteliaasti seisomaan hattu kädessä, odottaen mitä arkkipiispalla vielä olisi sanottavaa.
"Vain minusta itsestäni ja pyhästä isästä riippuu jos tahdon astua jalkani Tanskaan vielä kerran", jatkoi Grand. "Nyt minä puistan tomun kidutetuista jaloistani ja jätän kiittämättömän isänmaani. Mutta minä vannon suuren Jumalan ja kaikkien pyhimysten nimessä ettei ole siunausta oleva tällä maalla ja valtakunnalla eikä Tanskan pannaanjulistetulla kuninkaalla ennenkuin minut on kutsuttu takaisin ja asetettu oikeuksiini, ei ennenkuin täydellinen korvaus on annettu minulle kaikesta mitä ruumiillisesti ja henkisesti olen saanut kärsiä. Minä, kirkon mahtavin Pohjolassa, pyydän teidän sanomaan itsevaltiaalle, joka teidät lähetti: jos Tanskan kuningas Eerik Eerikinpoika uskaltaa ilman erikoislupaa ja kirkon suostumusta, solmia sen jumalattoman avioliiton kielletyssä polvessa, niin koituu se varmasti hänelle ja valtakunnalle iankaikkiseksi kiroukseksi. Amen!"
Kreivi Henrik polkasi jalallaan lauttaan nuo sanat kuullessaan, mutta ei vastannut sanallakaan kiukustuneelle prelaatille. "Laivapäällikkö", huusi hän pitkälaivan ohjaajalle, joka seisoi hattu kädessä etumaston luona, "te viette arkkipiispa Grandin, kuninkaan nimessä ja hänen suojeluksensa alaisena, varmasti maihin mihin hän toivoo, mutta ei vain kuninkaan maiden rajojen sisäpuolelle. Jos joku tuo tämän rauhanrikkojan takaisin Tanskaan, tuomitaan hänet maankavaltajana ja majesteettirikoksen tekijänä."
Kreivi Henrikin viittauksesta purjeet heti nostettiin, ja pitkälaiva lähti satamasta vieden mukanaan vaarallisen prelaatin, jonka viimeinen sana maalle ja valtakunnalle oli tuo niin monasti uudistettu kirous.
Kreivi Henrik tervehti Axelhuusin linnanherraa, pientä Juhana piispaa, ja ilmoitti kuninkaan luvanneen hänelle sovinnollisen suojeluksensa, mutta kuitenkin ehdoilla, että hänet kutsuttiin sopimaan niistä kuninkaan kanssa hänen kartanoonsa Sorretslövissä. Tämän jälkeen kreivi kumarsi kylmän kohteliaasti tälle arkkipiispan ystävälle ja onnistumattomalle matkijalle, joka näytti aikovan antaa ylvästelevän ja uhmailevan vastauksen. Mutta kreivi Henrik ei odotellut vastausta, vaan viittasi soutajiaan soutamaan edelleen, sillä ritarineen hän jonkun matkaa saattoi poistuvaa kuninkaallista laivaa, kunnes se oli satamasta poistunut ja purjehti avoimelle merelle. Sitten kreivi palasi seurueineen takaisin kaupunkiin, missä hän heti nousi ratsunsa selkään ja ääneti, syviin ajatuksiin vaipuneena, mutta kuitenkin reippaan näköisenä ratsasti ravakasta neliä kaupungin kautta Sorretslöviin vievää tietä.
YHDESTOISTA LUKU.
Sinä yönä iloittiin kaikkialla Köpenhaminassa. Kuninkaan läsnäolo oli tyynnyttänyt kaupungin asukkaat, jotka eivät enää pelänneet yleisen rauhan häiriytyvän; oltiin tyytyväisiä äskeisiin tapahtumiin, ja ihastus kapinan onnellisesta päättymisestä oli yleinen. Oli saavutettu mitä oli toivottu: kirkonsulkeminen oli itseasiassa peruutettu, ja piispallista hallitusta oli peloteltu. Huhu siitä että arkkipiispa ja kardinaali olivat lähteneet Axelhuusista, kuin myöskin se että arkkipiispa ainiaaksi oli karkoitettu maasta ja valtakunnasta, levisi jo ennen keskiyötä kaupungille kohottaen iloista mielialaa. Siellä missä kuninkaan lähdettyä kynttilät ikkunoissa oli sammutettu, sytytettiin ne uudelleen. Arkkipiispan pakoa ja karkoitusta vietettiin siten kaikkialla kaupungilla henkisen itsevaltiuden tärkeänä voittona sekä porvarien vapaudeninnon ja kuninkaan rohkeuden onnellisena seurauksena.
Kissansalmen luona olevassa olutkapakassa, aivan lähellä pyhän Klemensin kirkkoa, istui drotsin asepoika, Knuut Fyenbo, myöhäiseen yöhön iloisessa juomaseurassa muutamien kaupungin nuorten miesten kanssa, jotka olivat olleet Axelhuusia ampumassa. Heidän keskellään istui vanhempi porvarismies täysinäinen simapikari kädessä, juoden heidän kanssaan, ja laulaen pilkkalauluja, missä ivasi myöhäisen anniskelun ja öisien juominkien johdosta annettua ankaraa siveellisyyslakia, joka nyt voitiin pyyhkäistä unohduksiin piispankaupungista. Mies oli sama maistraatinpalvelija, joka keskipäivällä oli kierrellyt kaupungilla raadin kuuluuttaja-airueena kieltämässä aseita kantamasta kadulla. Hänen airutviittansa ja piispanmerkillä varustettu valkoinen sauvansa olivat heitetyt juomapöydän alle; hänellä oli nyt yllään tavallinen porvaripukunsa ja sivullaan oivallinen miekkansa. Puheista päättäen huomasi hänenkin olleen Axelhuusia ampumassa.
Siellä puhuttiin vapaasti ja rohkeasti ankarasta piispallisesta hallituksesta, jonka nyt arveltiin tulleen lannistetuksi. Ylisteltiin kuningasta ja urheata ritari Helmer Blåta, arveltiinpa kuninkaan vain näön vuoksi antaneen vangita tämän urhean ritarin, samaten oltiin yksimielisiä siitä, että kuninkaan ankarat sanat linkoojille sekä niille, jotka hyökkäsivät piispanlinnaan, eivät olleet todella tarkoitettuja, koska juuri hänen pahinta vihollistaan ahdistettiin. Siellä juhlittiin arkkipiispan paon ja karkoituksen johdosta, josta pari äsken saapunutta vierasta toi tiedon, omistettiinpa itselleen kunnia siitä, että mestari Grand oli kivitetty maasta.