"Antaa hänen mennä, hän on syytön", huusi nyt voimakas, hiukan sammaltava ääni, ja nyt astui esiin yhdestä kapakan nurkasta porvarillinen kuuluuttaja-airut, puolihumalassa, posket hehkuvina ja horjuvin askelin. Hän oli heittänyt taas hartioillensa airutviittansa ja heilutti piispanvaakunalla varustettua valkoista sauvaa kädessään. Hän työnsi kaikki syrjään ja asettui juhlallisen ja virallisen näköisenä asepojan ja voudin miesten väliin, aivan penkillä seisovan famuluksen eteen. "Ei kukaan saa kajota tähän rohkeaan poikaan; hän on syytön", jatkoi hän. "Tuo toinen juopporalli on saanut palkan teoistaan. Hän on kaatunut aivan rehellisessä kapakkaottelussa lautapelinsä ääreen; sen minä voin todistaa. Häntä ei laki eikä oikeus tuomitse meidän kaupungissamme. Sen tietänette te yhtähyvin kuin minä, herra famulus."
"Elkää uskoko häntä, onhan hän juovuksissa", huusi piispan famulus kiihkeänä. "Olut hänessä puhuu. Hän hoitaa virkaansa ja tulkitsee lakia ja oikeutta niinkuin juoppo ja puoluepukari. Se laki josta hän puhuu, koskee vain korvapuusteja ja tukkapöllyjä. Mutta täällä on tehty murha kaupungin alueella. Kaupunkilain mukaan se rangaistaan vähintäinkin elinkautisella vankeudella. Ottakaa heti kiinni murhaaja, sanon minä!"
"Elkää koskeko häneen, sanon minä!" alkoi taas kuuluttaja-airut puhua. "Hän on kaatanut petturin, väärän pelaajan, häpeämättömän roiston, joka on uhannut kuningasta. Sen hän teki rehellisessä taistelussa; näinhän minä itse sen olleen hätäpuolustusta. Paksu rostokkilainen löi ensi lyönnin terävällä aseella, vaikka hän itse sai ensimäisen mustelman nenäänsä aivan aseettomasta nyrkistä, sen voin valalla vannoa, vaikka olisinkin vähän päissäni. Nahjus mieheksi ja huono kristitty on se, joka ei juo itseään tänä iltana kunnon humalaan, nyt kun me olemme murtaneet auki suljetut taivaanportit. Tämä uljas, nuori mies on drotsin aseenkantaja ja minun hyvä ystäväni. Meillä ei ole oikeutta vangita häntä. Minä menen takuuseen hänen edestään koko omaisuudellani."
"Mutta mitä te ajattelette?" huusi piispallinen palvelija polkaisten penkkiin. "Onhan hän murhannut täällä ihmisen."
"No entä sitten? Eikö muuta! Ettekö te paremmin tunne meidän hurskaan piispamme säädöksiä, herra famulus?" huudahti porvarisairut kuuluvalla äänellä ja nojautui virkasauvaansa. "Täällä maallisessa olutkapakassa — täällä missä aamusta iltaan eletään pelin ja juomingin touhinassa — täällä ei kukaan ole varma hengestään eikä jäsenistään. Se on aivan selvää; se on hyvin viisas ja järkevä säädös; vihaisten kissojen nahka revitään, ja se joka rikkoo lakia saa vahingon palkakseen. Tuo roisto, joka tuossa makaa, sai palkan väärästä pelistä; jos tässä kaupungissa laki ja oikeus vallitsevat, niin ei hän pääse edes vihittyyn maahan. Sen minä vien perille, niin totta kuin kannan tätä pyhää sauvaa." Kun hän näin puhuessaan aikoi heiluttaa airutsauvaansa päänsä yli, oli hän vähällä kadottaa tasapainon. Mutta hänen käskevä käytöksensä ja ankara virkamiesilmeensä näytti kuitenkin tekevän jonkinlaisen vaikutuksen voudin miehiin, varsinkin koska piispan famuluksen täytyi myöntää oikeaksi hänen väitteensä ettei kuollutta saanut haudata vihittyyn maahan.
Kun vielä kiisteltiin siitä, oltiinko oikeutettuja vangitsemaan murhaaja tai ei, hyökkäsi aseenkantaja ulos ovesta paljastettu miekka kädessä eikä kukaan tohtinut pysäyttää häntä. Heti taivasalle ehdittyään piiloitti hän miekkansa viittansa alle, vetäsi hatun silmilleen ja painausi suuren kansanjoukon vilinään, joka ympäröi talon ja oli työntänyt vartijat edestään. Että noin vain aivan rankaisematta sai lyödä kuoliaaksi jonkun siellä lautapelin ääressä, tuntui sentään hänenkin mielestään jotensakin epäilyttävältä ja epätodelliselta. Hänen korvissaan kaikui vielä peloittavana se mitä hän oli kuullut elinkautisvankeudesta piispankaupungissa, ja hänen mielestään oli viisainta poistua niin pian kuin mahdollista. Mutta ettei herättäisi epäluuloja astui hän aivan tyynesti edelleen juomalaulua vihellellen. "Varmaankin pippurisaksat ja kuninkaan väki tappelevat tuolla sisällä", sanoi hän ääneen. "Kuka tässä enää kauempaa viitsii seistä suu auki tollottamassa." Päästyään onnellisesti ulos väentungoksesta hän joudutti askeleitaan ja kiirehti Kissansalmen ohi Gammelstrandille. Hän astui eteenpäin tietämättä minne ja vilkaisi usein taakseen ajaisiko joku häntä takaa. Kaikista rannalla olevista taloista vilkkuivat vielä valot; useista paikoin, muuten niin hiljaisesta piispankaupungista kuului vastoin tavallisuutta laulua ja iloista rähinää, piispan ja arkkipiispan ankarista varoituksista huolimatta. Mutta Axelhuusissa oli kaikki pimeää ja hiljaista. Hän astui tasaista rantaa ja lähestyi pyhän Nikolain kirkkoa Hän näki kirkkotarhaan kokoontuneen suuren joukon ihmisiä. Sieltä kuului puoleksi harrasta, puoleksi kapinallista mutinaa, ja siellä näyttiin pitävän vakavaa ja hyvin totista neuvottelua. Hän kiirehti tumman sorisevan väkijoukon ohi ja saapui Bremersaaren edessä olevalle lauttauspaikalle. Suurten tavara-aittojen luona oli autiota ja hiljaista, ja hän istuutui laivasillan luona oleville paaluutuksille hengähtämään ja miettimään keinoja pelastumisekseen. Keskiyö oli jo ohitse. Kuu paistoi leveälle virralle ja Bremersaaren korkeille tavara-aitoille, ja ympärillä vallitseva haudanhiljaisuus saattoi hänet tuskallisen painostavaan mielentilaan. Olutkapakan kurja murhakohtaus esiintyi nyt hänelle peloittavana ja vakavana. Hän kuuli oman sydämensä tykkivän; hän pyyhkäisi veren miekastaan ja kätki sen tuppeensa; hän huomasi veritahroja vaatteillaan ja aikoi mennä virralle niitä pesemään. Mutta nyt hän kuuli ähkiviä ääniä vierestään, aivan kuin kuolevan korahduksia. Hän katseli levottomana ympärilleen, mutta ei nähnyt ainoatakaan ihmistä. Uudelleen hän kuuli tuon omituisen ähkimisen ja hän muisti taas tappamansa rostokkilaisen kuolemankorahduksen. Elävää vastustajaa hän ei ollut koskaan pelännyt, mutta nyt häntä puistatti ajatella kuollutta. Hiukset kohosivat pakenevan miehentappajan päässä; hän juoksi nopeasti pois laivasillalta aikoen paeta edelleen. Mutta nyt hän kuuli selvästi tuon äänen, jota hän oli kauhistunut, kuuluvan alhaalta tasaiselta rannalta. Kelmeä kuuvalo valaisi rannan, ja hän näki ihmisen makaavan pitkänään kivien välissä. "Pippurisaksa! Minne hän joutui?" kuuli hän ähkivän huudahduksen, ja hän tunsi äänen.
"Armias Jumala, ritari Helmer! Mitä teille on tapahtunut?" huudahti Knuut Fyenbo pelästyneenä ja kiirehti puolikuolleen, taistelusta ja uimisesta nääntyneen ritarin luo, jonka hän ponnistamalla auttoi jalkeille ja jotenkin tajuihinsa. Hänen läpimärät vaatteensa olivat rikkirevityt ja veriset; hänen pitkät, ruskeat hiuksensa olivat tahrautuneet kiinni hänen pöhöttyneisiin kasvoihinsa, ja vasemmassa suonenvetoisesti kouristetussa kädessään hän piteli suurta, punakeltaista hiustöyhtöä. "Kas, kas!" sanoi hän. "Siinä kaikki minkä sain, muun on paholainen vienyt. Hän kiertyi ympärilleni kuin vesikäärme. Hän puri ja repi kuin paholainen. Virta eroitti syleilymme. Olipa se vähällä viedä minut hengiltä —."
"Pyhä neitsyt ja pyhä Yrjänä teitä auttakoot, rakas herra", sanoi aseenkantaja tehden ristinmerkin ja ojensi hänelle pienen pullon. "Ottakaapas sydäntävahvistava ryyppy virkistykseksenne. Jos te olette merenpohjalla kamppailleet paholaisen kanssa, niin on teillä varmasti ollut kova ottelu siellä —."
"Toivoinpa osuneeni oikeaan", sanoi Helmer Blå ja tyhjensi pullon. "Kiitos toveri, se auttoi. Nyt taas tunnen voimistuvani. Itse asiassa ei minua oikeastaan enää mikään vaivaa; onhan minulla kaikki jäseneni paikoillaan, pääni vain on hiukan pökerryksissä ja sekavana."
"Mutta mitä ihmeessä te oikeastaan olette tehnyt? Oletteko te etsinyt pippurisaksaa tai itse paholaista meren pohjalta, ja ettekö itsekään tiedä oletteko hänet löytänyt?"