"Katsoppas siihen ei minulla ollut aikaa. Kuningas ratsasti aivan tyynenä rannalla. Enpä kiellä että hiukan suutuin hänelle. Minua kuletettiin piispan vankilatorniin tuon viattoman linkoammunnan vuoksi; mutta satuinpa silloin juuri näkemään tuon saatanan pippurisaksan. Hän seisoi veneessä tuskin puolen sylen päässä minusta, aikoen livahtaa ohitsemme; hän tuijotti minun mielestäni kuninkaaseen ja näytti hapuilevan tikaria poveltaan. Ei minulla ollut aikaa katsoa oliko roisto se, jota etsin. Mies oli saamarin epäilyttävän näköinen. Yksi pippurisaksa enemmän tai vähemmän on yhdentekevää silloin kun kuninkaan henki on vaarassa. — Ja minä hyppäsin veteen. Ennenkuin itsekään oikein tiesin, olin tarttunut miestä niskaan ja pyörittelin häntä hauskasti myötävirtaan —"
"Jos te sitä tietä olette antanut matkapassit yhdelle pippurisaksalle, hyvä herra", sanoi Knuut Fyenbo nyt iloisesti ja hiukan ylvästellen, "niin olenpa minäkin lähettänyt paholaisen huostaan yhden suurisuisen hansalaisherran eräästä olutkapakasta. Eipä täällä haminassa kukaan voi syyttää meitä laiskuudesta. Palvelemmehan me kuningasta parhaamme mukaan, vaikka olemmekin joutuneet hiukan loitommaksi siltä tieltä, jolle hän on meidät lähettänyt. Kunhan vain olisitte osunut siihen oikeaan! Ehkäpä oli tekonne rohkeampi ja vaarallisempi kuin minun, ankara herra, mutta kahdessa suhteessa minä kuitenkin olen onnistunut paremmin; minä tiedän osuneeni oikeaan, ja minä tiedän nujertaneeni roiston, sen miehen, joka aikoi tänä aamuna meidät hirttää, ja joka uhkasi kuninkaan henkeä, jos olisi muuten siihen kyennyt ja uskaltanut."
"Rostokkilainen? Berner Kopman?"
"Aivan oikein, hän makaa nyt olutkapakassa kuolleena kuin silli eikä edes pääse vihittyyn maahan, jos minun uljas juomatoverini oli oikeassa. Mutta tulkaa, herra! Jos jaksatte liikkua, niin lähtekäämme tästä piispankaupungista mitä pikemmin sitä parempi. Jos kaupunginvouti tai piispanmiehet saavat meidät kiinni, niin me emme pääse heidän vankilaluolistaan koko elinaikanamme."
Vaivaloisesti seurasi haavoittunut ja nääntynyt ritari aseenkantajaa, ja he saapuivat pian Itäkadun päässä olevalle itäiselle portille. Portti oli sulettu, mutta kapinan aikana olivat sen lukot ja puomit rikotut. Pakolaiset avasivat ne ilman suurempaa vaikeutta ja astuivat suurelle, ruohottuneelle Hollandsåsin kauppakentälle, missä hollantilaisilla kauppiailla oli venevalkamansa ja missä he möivät vihanneksiaan. Joka askeleella tunsi ritari Helmer itsensä yhä väsyneemmäksi. Aseenkantajan tukemana hän vaivoin laahasi itsensä Pyhän Annan kappelin luona olevalle sillalle hän vaipui voimatonna kappelin oven edustalle, hänen silmissään musteni, ja hän oli vähällä mennä tainnoksiin. "Jumala ja pyhä Anna meitä auttakoot!" sanoi poika ja sieppasi nopeasti kappelin luona olevan puumaljakon. Hän juoksi sillan alitse juoksevalle virralle ja palasi pian takaisin maljakko täynnä kirkasta, raikasta vettä. "Juo herra, juo pyhän Annan siunattuun nimeen!" sanoi hän kiihkeästi. "Sitten minä valelen teidän päätänne ja kaikkia paikkoja, missä vain tunnette pakotusta. Jos pyhän Annan virralla on niin ihmeellisen lääkitsevä voima kuin sanotaan, niin tunnette pian vahvistuvanne, ja olettehan ainakin minun toivoakseni harras kristitty."
Ritari joi ja pesi veren kasvoiltaan. Näytti siltä kuin häntä olisi purtu ja raapittu kasvoihin ja kaulaan; muuten hän tunsi koko ruumiinsa kuin lamautuneeksi ja hän oli hyvin uupunut. Kylmä vesi tuntui hänen mielestään aivan ihmeteltävästi virkistävän häntä. Yltympäri kirkon oli suuri joukko kainalosauvoja ja siteitä, sairaiden ja rampojen sinne heittämiä, jotka täällä olivat parantuneet. Ihastuneena voimiensa palaamisesta ja kiitollisena siitä ihmeteosta, jonka luuli tässä tapahtuneen, hypähti Helmer ylös ja polvistui pyhän Annan kappelin oven eteen. "Kiitos ja kunnia sinulle, pyhä Anna", huudahti hän hillityllä äänellä ja liitti yhteen kätensä. "Siinä teit rehellisesti; taisitpa sen tehdä nuoren kauniin vaimosi vuoksi, Kogsböllen Anna-rouvan hurskasten rukousten tähden. Jos tapaamme toisemme terveinä ja reippaina, niin emmepä unohda sytyttää vahakynttilöitä alttarillesi ja kattaa sitä purppuraisella samettiliinalla." Sitten hän nousi, ja elpyvien elonvoimien palatessa hän löi käsivarsillaan rintoihinsa ikäänkuin todetakseen voimiensa palanneen. Hän syleili aseenkantajaa ja heitti hänet kepeästi kuin hansikkaan kauas nurmikolle. "Kas, tuolla makaa nyt kainalosauvanikin, kiitos ja kunnia sinulle, pyhä Anna!" huusi hän kovaäänisesti. "Veijari se, joka epäilee sinun ihmeellistä voimaasi, sillä sinun kauttasi olen saanut voimani takaisin."
"Niin, kiitos ja kunnia pyhälle Annalle!" ähkyi aseenkantaja puoleksi pelästyneenä nousten nurmikolta. "Täytyy minun myöntää teidän tosiaankin taas olevan voimissanne; mutta olettepa hiukan omituinen ja raju hartaudessanne. Suokaa anteeksi, etten jää tänne muiden kainalosauvojen joukkoon."
Helmer juoksenteli iloisena ympäri ruohokenttää koetellakseen kannattaisivatko häntä myöskin jalkansa, hän näytti haluavan ruveta painiskelemaan aseenkantajan kanssa, mutta Knuut Fyenbo hypähti syrjään. "Pitäkää aisoissa vanhurskautenne, ankara herra ja kuulkaa järkevä sana", virkkoi hän tarttuen rajua ritaria käsivarteen. "Tuossa on vene; soudetaan sillä ylös suurta kanavaa, niin ehkäpä pääsemme ehyvin nahoin kaupungista Sorretslöviin. Jos kuninkaalla on vähänkin järkeä, niin ei hän hirtätä meitä senvuoksi, että olemme kurittaneet hänen vihollisiaan. Mutta jos meidät saadaan täällä kiinni, niin onpa hänen kaikesta mahdistaan huolimatta vaikea pelastaa meitä."
"Olisipa minulla vain hyvä miekkani", sanoi Helmer. "Lainaa minulle omasi, kunnon toveri, ja souda sinä venettä, niin minä puolustan meitä molempia."
"Niin, kunhan te vain olette järkevä, hyvä herra, ettekä koettele voimianne minuun pyhän Annan kunniaksi."