"Sitä minä juuri tarkoitin, toveri. Mutta auttaa hänen kuitenkin täytyy meitä, tahtokoon tai ei. Tunnetko sinä nuo molemmat valkoiset oriit tuolla niityllä? Katso miten ne nykivät nuorasta ja hirnahtelevat aamuauringossa —"
"Kuninkaan turnajaisratsut, hänen silmäteränsä — ne tuntee jokainen ritari koko maassa. Ette suinkaan ole kokonaan järkeänne kadottanut, herra Helmer — mitä te ajattelette?"
"Sen saat kohta nähdä", sanoi Helmer ja lähestyi korskuvia, levottomia ratsuja. "No, no, hepo kullat, seisokaa hiljaa! Jos me olemme uskaltaneet henkemme kuninkaan edestä, niin voinee hän osaltaan lainata meille pari hevosta. Olisipa vain oma arabialaiseni täällä, niin kyllä se kantaisi meidät molemmat kilpaa tuulenkin kanssa. Pippurisaksasta olen melkein varma", jatkoi hän tyynnytellen levottomia hevosia. "Minä olen puristellut häntä niin kunnollisesti, ettei taida se mies kovinkaan pian tehdä vahinkoa, vaikka hän olisikin vielä elossa — ja uskallanpa melkein panna, pääni pantiksi siitä että osuin oikeaan. Jos sinä yhtä hyvin, pitelit rostokkilaista, poikani, niin vastaan minä Henrik Gullandsfarista, ja arkkipiispa on mennyt matkoihinsa. Täällä ei nyt enää ole suurempia vaaroja pelättävissä, joten ei kuningas enää meitä tarvitse. Katsoppas, minä en erityisesti suosi kuulusteluja ja vankiloita, ja jos kuningas ei tarvitse minun elämääni, niin minä kyllä tiedän erään, joka antaa minulle suudelman siitä että olen pelastunut. — Kas niin, se oli oikein. Sieluni kautta, totisesti ihana eläin! Elköön kukaan luulko minun pakenevan palveluksestani päästäkseni nuoren vaimoni luo. Tee niinkuin minä, poikani! Nyt minä ratsastan kuninkaan turnajaisratsulla hakemaan hänen morsiantaan Ruotsista ja sovitan minkä olen rikkonut. Jos haluat mukaan niin tule!" Hän oli ottanut kiinni ja tyynnyttänyt toisen oriista. Silmänräpäyksessä hän oli sen selässä ja lensi kuin hirvi yli ojien ja aitojen. Drotsin aseenkantaja ei miettinyt kauvempaa; pian hänkin oli hypähtänyt kuninkaan toisen turnajaisratsun selkään ja seurasi ritari Helmeriä kovaa nelistä.
KAHDESTOISTA LUKU.
Auringon noustessa salmen takaa toiselta puolen Kalleborantaa ja Amagerin lakeuksien takaa, oli jo iloinen elämä ja vilkas liike huomattavissa Sorretslövin kylässä, piispankaupungin ollessa kanaviensa ja paalutusaitaustensa takana vielä sumuun kiedottu, näyttäen uinuvan öisen levottoman, ilohuumauksen jälestä. Laidunmaille, kylän ja kaupungin pohjoisen portin välillä, nähtiin talonpoikien jo ajavan karjaansa. Nuoret talonpojat ratsastivat kylän keskellä olevalle vesialtaalle hevosiaan juottamaan, jotka olivat olleet laitumella talonpoikaistalojen ja kuninkaankartanon hakamailla; mutta Sorretslövjärven rannalla olevalla niityllä, missä kuninkaan turnajaisoriit olivat olleet laitumella, juoksenteli kaksi kuninkaallista tallirenkiä epätoivoisena etsien turhaan molempia komeita elukoita, jotka olivat uskotut heidän huostaansa.
"Pyhä Alban ja kaikki pyhimykset meitä auttakoon!" huusi nuorempi heistä. "Jos marski tulee, niin hän lyö meidät kuoliaaksi."
"Ja kuningas!" valitteli toinen. "Kuningas suuttuu, se on vieläkin pahempaa. Meidän täytyy löytää ne vaikka sitten kulkisimme maailman ääriin. Tulkaa!" He juoksivat yli hautojen ja aitojen missä he huomasivat kastehelmien varisseen ruohikosta ja tuoreet kavion jäljet aidalla. Lopultakin he löysivät ratsujen tutut kavion jäljet molempien järvien väliseltä tieltä ja he olivat pian kaukana sieltä.
Oli ihana kevätaamu. Kuningas oli tavallisuuden mukaan aikaisin ylhäällä. Hän oli kreivi Henrikin kanssa noussut kuninkaankartanon lakealle tornin katolle, mistä oli laaja ja ihana näköala yli koko seudun. Kreivi Henrikin oli täytynyt yksityiskohtaisesti toistaa kertomuksensa kardinaalin ja arkkipiispan paosta sekä prelaatin aivan erilaisista jäähyväistervehdyksistä. Kuningas oli tyyni; ei edes arkkipiispan viimeiset uhkaukset ja kiroukset voineet masentaa hänen mieltään.
"Jumalan nimeen!" sanoi hän päätään nyökäyttäen. "Minun korkein onneni on kaikkivaltiaan kädessä ja hurskaan Ingeborgini sydämessä, mutta ei paavin eikä arkkipiispan armollisesti määrättävissä. Jos minun toivoni ja rakkausonneni todellakin olisivat syntiä ja jumalattomuutta niin ei mikään erikoislupa voisi pyhittää sitä Jumalalle ja minulle itselleni." Hän vaikeni ja katseli ihastuneena nousevaa aurinkoa, ja näytti siltä kuin sydämellinen rukous olisi kohonnut hänen kirkkaista silmistään. "Veriviholliseni pääsi elävänä täältä", jatkoi hän. "No niin, minä olen nyt pitänyt mitä lupasin hänelle. Ei ole ollut puhettakaan hänen kanssaan minkäänlaisista sovitteluista eikä rauhanteosta rikollisen kanssa. Minä päästin hänet elävänä livahtamaan tiehensä; enempää ei voi vaatia heikolta ihmiseltä. Mutta viimeisen kerran minä nyt olen luvannut vannoutuneelle vihamiehelleni rauhan ja hengen turvan. Niin kauan kuin Jumala suo minun elää ja kantaa kruunua ei Jens Grand enää myrkytä sitä ilmaa, jota minä hengitän."
"Tämä kapina sattui kuitenkin meille hyvään aikaan, herra kuningas", huomautti kreivi Henrik tuttavallisesti hymyillen. "Sen vihollisen, jota te tulitte tänne karkoittamaan, ovat nyt uljaat köpenhaminalaiset omin päin suoraan sanoen melkein kivittäneet maasta."