"Mutta jos hän drotsin puheen mukaan on Leccar-veli, niin silloin teidän kuitenkin pitäisi varoa häntä, herra kuningas", huomautti kreivi Henrik. "Se lahko on minun muistaakseni karkoitettu kaikista kristityistä maista ja myöskin Tanskasta vaarallisien mielipiteittensä vuoksi."
"Mielipiteiden vuoksi en milloinkaan ole karkoittanut ketään", sanoi kuningas. "Minun puolestani uskokoon ja tarkoittakoon kukin mitä tahtoo, kunhan hän vain ei riko maanlakia eikä johda kansaa kapinaan tai jumalattomuuteen. Onhan ihmisen oma asia haluaako hän taivaaseen tai helvettiin. Eräänlaisia hulluja minä kuitenkin kerran olen karkoittanut, se on kyllä totta", lisäsi hän hetken mietittyään. "Olen unohtanut miksi he itseään nimittivät, mutta heidän hulluutensa minä kyllä muistan hyvästi. He olivat omatekoisia pappeja, joita ei kirkko ollut vihkinyt ja joilla ei ollut oikeaa oppia, he juoksentelivat ympäri maita saarnaten sekä ylhäisille että alhaisille, ollen vähällä tehdä meistä pakanoita. He kielsivät sekä meidän Herramme Kristuksen, että meidän pyhän Neitsyemme sekä kaikki pyhimykset ja marttyyrit, eivätkä tahtoneet tietää ei paavista eikä kirkosta. Itse asiassa he eivät hyväksyneet ei kuninkaita eikä ruhtinaita, yhtävähän kuin minkäänlaista maallista ylivaltaa. He väittivät kiihkeästi että oli toteltava ainoastaan yhtä Jumalaa, mutta kun tultiin asian ytimeen, ei tämä Jumala ollutkaan muuta kuin heidän oma typerä päänsä ja heidän paha tahtonsa. Tällaisesta hulluinhuoneopista rukoilkaamme Jumalaa varjelemaan meitä ja kaikkia kristittyjä maita."
"Mutta tämähän on minun tietääkseni juuri Leccar-veljesten oppi", huomautti kreivi Henrik. "Sen lahkon me karkoitimme Meklenburgista; paavi on tuominnut heidät roviolla poltettaviksi."
"Te olette oikeassa, Leccarii oli heidän latinankielinen nimityksensä", vastasi kuningas. "Pyhän isän huolenpito heidän sieluistaan, joka osoittautuu siinä että hän polttaa heidän ruumiinsa, on minulle yhtä vähän mieleen kuin hänen pannarangaistuksensa ja paholaiselle manauksensa meidän muiden suhteemme; olemmehan me muuten yksimielisiä siitä, että Roomassakin voidaan erehtyä. Jos tämä oppinut islantilainen kuuluu siihen lahkoon niin täytyy hänen poistua maasta", lisäsi hän, "ja se olisi minun mielestäni ikävää. Mutta sen minä tahdon kuulla häneltä itseltään ennenkuin sen uskon. Minulle on käsittämätöntä että hulluus ja oppineisuus voivat asua yksissä samoissa aivoissa."
"Katsokaa tänne, herra kuningas!" sanoi kreivi Henrik ojentaen hänelle kaukoputken. "Tuolla soutaa vene vastavirtaan pyhän Yrjänän hospitaalille ja ellen, väärin nähnyt, soutaa sitä kaksi pappia. Ehkäpä nyt piispa tulee pyytämään teidän suojelustanne."
Pyhän Yrjänän järvestä virtaa kapeanlainen joki, jota yhdeltäpuolen rajoittaa Sorretslövin niitty eroittaen sen Solbjergin kylän maista. Tämä kanavantapaiseksi laajennettu joki sivuuttaa kaupungin läntisen portin ja laskee Kissansalmeen aivan Kallebonrannalle. Joen ja Sorretslöv-kylän välillä on Pyhän Yrjänän hospitaali. Suuri vene läheni verkalleen vastavirtaa; näki vain muutamien mustiin puettujen miesten selät, jotka istuivat venheessä. Soutaminen oli epävarmaa ja he pyrkivät ponnistamalla vastavirtaa. Pyhän Yrjänän portin alapuolella olevalle niitylle he suuntasivat venheensä. Mustapukuiset miehet hyppäsivät maihin ja vetivät veneen rannalle. He luulivat tuntevansa arkkipiispan uskotuimmat ystävät kaniikit Hans Rodisen ja Nikolaus Bunkeflodin, ja he seurasivat tarkkaan näiden liikkeitä. Suuri ja irtonainen purje nostettiin venheestä, jonka pohjalta heti neljä hengellistä herraa nousi toinen toisensa jälestä ja astuivat maihin. He vilkuilivat varovasti ympärilleen ja astuivat hitain ja pitkin askelin kuningaskartanoon johtavaa polkua. Tunnettiin heti heidät kaikki. Ne olivat pieni piispa Juhana itse, metsäluostarin mahtava apotti, minoritien provinsialiministeri ja köpenhaminalaisen kapitulin ylisuperiori. Näytti siltä että he aamun sarastaessa olivat paenneet Axelhuusista hakemaan kuninkaan turvaa ja kukaties vaatimaan aseellista avustusta kapinallista kaupunkia vastaan.
Kun kuningas tunsi heidät tuli hän vakavaksi ja vaipui syviin ajatuksiin. Hän ojensi kaukoputken kreivi Henrikille ja istuutui äänettömänä tornin eteläisellä puolella olevalle penkille, mistä oli näköala kaupungille ja pohjoiselle portille. Kreivi Henrik huomasi molemmilla epäilyttävillä kaniikeilla olevan venheessä vielä viidennenkin henkilön, jonka he kantoivat maihin. Kaniikit katselivat joka taholle ja kantoivat, niinkuin näytti, epävarmoin ja aroin askelin sairaan tai kuolleen Pyhän Yrjänän luostariin, minne heidät heti laskettiin sisään. Kreivi Henrikin mielestä oli heidän käytöksensä hyvin omituista, mutta hän ei puhunut siitä mitään kuninkaalle, vaan aikoi itse tutkia asiaa ja vielä samana päivänä tarkastaa hospitaalin.
Kaupungissa ei ollut läheskään niin rauhallista kuin uskottiin. Yöllinen seurakunta Pyhän Nikolain kirkkomaalla ei ollut hajaantunut ennenkuin aamupuolella. Piispan miehet olivat kuulleet hurjasti uhkailtavan heidän herraansa, oli huudettu murhaa ja tulipaloja. Pelättiin verisen kapinan uuusiutuvan, minkävuoksi piispa ei uskaltanut jäädä Axelhuusiin odottamaan auringon nousua, vaikka oli selvää että hän hyvin vastenmielisesti pakeni kuninkaan luo, jonka hän tiesi olevan katkeroittuneen interdiktin täytäntöönpanosta.
Piispan ankarasti ahdistamat puoleksi hengellisen kiltaseurakunnan, Pyhän Knuutin ja Pyhän Eerikin kiltaveljet olivat hänen katkerimpia ja vaarallisimpia vihollisiaan. Kirkonsulkemisen aikana olivat nämä kiltaveljesten yksityiset hartausharjoitukset, joiden yhteydessä aina juopoteltiin, muodostuneet erittäin hurjiksi ja peloittaviksi. Heitä syytettiin mitä kammottavimmasta hurjapäisyydestä; luultiin heidän joukossaan olevan jumalankieltäjiä, pakanoita ja kerettiläisiä leccar-veljiä, jotka koettivat vieroittaa heidät kirkosta ja kristinopista samoin kuin kaikesta porvarillisesta järjestyksestä ja kuuliaisuudesta. Parempi ja varakkaampi osa porvaristoa pelkäsi näiden ihmisten erhetyksiä ja salaperäistä olentoa, mutta kirkonsulkemisasiassa he olivat kuitenkin yhtyneet kiltaveljeksiin sekä pitäneet tärkeänä yleisen kapinan piispan itsevaltiutta vastaan. He olivat käyttäneet hyväkseen näiden yhdistysten kiivasta vihaa piispaa kohtaan, mutta he olivat vain siinä määrin ottaneet osaa yöllisiin neuvotteluihin, että tutustuivat heidän turmiollisiin suunnitelmiinsa ja nyt näkivät tarpeelliseksi estää heidän hurjistelunsa. Ennenkuin aurinko oli hajoittanut paksun aamusumun, joka peitti kaupungin, kiirehtivät Köpenhaminan porvarit suurissa parvissa raatihuoneelle, minne he olivat kutsuneet neuvoston koolle, vaikka ei ollutkaan raastuvan istuntopäivä. Aamumessu pidettiin kaikissa kaupungin kirkoissa, eikä ainoakaan pappi uskaltanut kauvempaa pitää interdiktiä voimassa. Kaikki kirkot olivat väkeä täynnä, mutta ei minkäänlaisia epäjärjestyksiä sattunut, ainoastaan niistä kivitaloista, missä Pyhän Knuutin ja Pyhän Eerikin kiltaveljet olivat soittaneet kelloillaan ja nyt viettivät aamuhartaushetkiään, täysien pikarien ääressä suljettujen ovien takana, kuultiin hurjia huutoja ja levottomuutta herättävää melua.
Heti aamumessun jälkeen astui suuri kulkue raatihuoneelta pohjoista katua ulos pohjoisesta portista. Ne olivat kaupungin ja neuvoston jäsenet, jotka raatihuoneella olivat panneet kokoon pitkän sarjan valituksia piispaa kohtaan sekä pakollisen kapinan perusteellisen puolustuksen. Tämä asiakirja aijottiin nyt jättää kuninkaalle, samalla selitettäisiin hänelle, että oltiin halukkaita sovintoon kaupungin hengellisen herran kanssa niiden ehtojen mukaan, mitkä kuningas parhaaksi katsoi. Lakkaamatta kasvava kansanjoukko seurasi tätä kulkuetta. Porvariston lähettien joukossa ei näkynyt ainoatakaan kiltaveljeksistä; mutta muutamia näistä synkistä rauhanhäiritsijöistä yhtyi vähitellen kulkueeseen, koettaen herättää väkijoukossa epäluuloja näihin rauhansovitteluihin. Kiltaveljet näyttivät kuitenkin keskenään joutuneen eripuraisiksi; kuninkaan läsnäolo oli peloittanut useita heistä, ja heidän hurjat suunnitelmansa kaiken hengellisen ja maallisen hallituksen kumoamisesta olivat kokonaan vailla järkeä ja selvyyttä. Tuskin he olivat poistuneet kokoushuoneistaan, ennenkuin kaupunginvoudin miehet ja piispan palvelijat, lisäksi porvarien avustamina, ottivat nämä rakennukset haltuunsa ja asettivat niihin vartijat. Raadin ja porvarien vakavimpana toiveena oli näiden vaarallisten kiltaseurakuntien hajoittaminen, ja yksimielisesti hyväksyttiin piispan ankara kielto niiden kokoontumisista, kunhan vain kirkot tästä lähtien saisivat olla avoinna, ja vihittyjen pappien sallittiin esteettömästi toimittaa niissä jumalanpalvelukset.