Kuningas ei ollut vielä ehtinyt laskeutua Sorretslövin kuningaskartanon tornista, silloin kun suuri kansanjoukko kiiruhti kylää kohti ja hänen kartanolleen, aivan etelänpuoleisen, avoimen portin eteen. Sillävälin olivat piispa ja molemmat prelaatit hitain ja epäröivin askelin tuskin ehtineet talon läntisen portin edustalle. Kreivi Henrik oli vain tarkannut hengellisten herrojen horjuvia ja epämääräisiä liikkeitä, ja kuningas oli istunut niin vakaviin mietteisiin vaipuneena, että hän silloin vasta huomasi suuren kansanjoukon kun tuhanten äänten kaukainen sorina saapui hänen korviinsa. Hän nousi nopeasti ja loi terävän katseen kummallekin puolelle. Hän näytti kiusaantuneelta, mutta ei hetkeäkään epäröivältä. "Portti on suljettava, kreivi, ja nuo mustat etanat tuotavat tänne ylös", huudahti hän kiivaasti ja kovaäänisesti kreivi Henrikille viitaten hengellisiin herroihin, jotka taas seisoivat hiljaa polulla ja näyttivät epäröivän. "Antakaa heti viedä heidät minun salakammiooni, vaikka sitten väkivaltaa olisi käytettävä! He ovat minun vankiani!"
Kreivi Henrik säpsähti.
"Katsokaa!" jatkoi kuningas viitaten kohti kylää ja maantietä. "Tuhansittain virtaa tänne ihmisiä! Mutta kaikkein pyhimysten nimessä, se, joka rikkoo kuninkaankartanon rauhan, saa palkan teoistansa. Ratsastakaa kansanjoukkoa vastaan, kreivi, ja julistakaa heille minun tahtoni! Sanokaa että heidän piispansa on minun vallassani. Jokaista soveliasta anomusta minä tahdon kuunnella, mutta jokainen levottomuuksien aikaansaaja käskettäköön heti poistumaan, ja sitä, joka ei tottele kohdeltakoon kapinoitsijana."
"Nyt minä ymmärrän teidät, minun kuninkaani", sanoi kreivi ja polvistui nopeasti.
Kuninkaan käsky pantiin heti täytäntöön. Piispa ja hänen kolme hengellistä seuralaistaan näkivät suureksi ihmeekseen ja kauhukseen joukon ritareita ratsastavan heitä kohti kuninkaan kartanosta, sillä piilipuuaitaus esti heidät näkemästä maantietä ja suurta kansanjoukkoa, ja he seisoivat lähellä ajotietä neuvotellen olisivatko erehtyneet ja täällä menossa suurempaan vaaraan kuin se jota pakenivat.
"Petosta!" huudahti piispa peräytyen. "Juuri sitä minä pelkäsin. Me hullut, jotka ajattelimme turvautua pannaanjulistetun itsevaltiaan jalomielisyyteen! Nyt voi meille kaikille käydä kuin Jens Grandille, ja me saamme eläviltä mädätä hänen vankilatorneissaan."
"Kuninkaan oikeamielisyydestä menen takuuseen, vaikka hän antaisikin vangita meidät!" sanoi tuomiokapitulin ylisuperiori.
"Haa, te petätte minut! Te olette itsevaltiaan puolella! Te olette neuvonut minua ottamaan tämän askeleen."
"Katsokaa, herra veli!" huudahti metsäluostarin apotti viitaten kauhuissaan oikealle, missä vain aidattu niitty eroitti heidät maantiestä ja suuresta kansanjoukosta, jonka he nyt yhdellä kertaa sekä näkivät että kuulivat. "Koko kaupunki virtaa tänne. Meidät on huomattu; kuulkaa miten he ulvovat ja huutavat. He juoksevat yli ojien ja aitojen meidän jälestämme. — Kiittäkäämme Jumalaa ja meidän suojeluspyhiämme kuninkaan ratsumiehistä. On toki parempi joutua yhden kuin tuhannen itsevaltiaan käsiin."
Samassa kuninkaalliset ratsumiehet saartoivat heidät ja tervehtivät kohteliaasti. "Seuratkaa meitä, arvoisat herrat", sanoi heidän päällikkönsä, nuori, kohtelias henkivartija. "Meidät on käsketty saattaa teidät kuninkaankartanoon."