"Siinäpä saitte meidät äkkiä sisaruksiksi. Sepä oli omituinen tapa saattaa ihmiset keskenään sukulaisiksi", keskeytti kuningas hänet. "Sivuuttakaa toki lankouteni isäpuoleni sisarentyttären kanssa, kunnianarvoisa isä, ei siinä ole tippaakaan samaa verta; sen voin hyvällä omallatunnolla todistaa. Vain läheisen ja todellisen veriheimolaisuuden tunnustan minä niin päteväksi esteeksi, että siihen tarvitaan paavillinen erikoislupa."
"Teidän armonne on muutamissa suhteissa oikeassa", vastasi apotti, "siihen katsoen ainakin, että tässä suhteessa veri juuri on se, joka saastuttaa, tehden jokaisen sukulaisten kesken solmitun avioliiton, jota kirkon indulgenssi ei ole solminut, pahennukseksi, verisynniksi ja kirotuksi sukurutsaukseksi."
"Haa, oletteko mieletön?" huudahti kuningas hehkuvin poskin ja viha leimahti hänen silmistään ja korkealta otsaltaan. Mutta hän voitti kiihtyneen suuttumuksensa. "Jos totuutta ja henkeä vailla olevat hirvittävät sanat voisivat lyödä kuoliaaksi sielun, niin minä olisin jo aikoja sitten henkisesti murhattu", jatkoi hän tyynesti. "Mutta sanokaa suoraan herra apotti: miten läheisen laskette sen veriheimolaisuuden olevan, joka teidän rohkean lausuntonne mukaan syöksee minut kuolemansynnin häpeään, ja kirotun sukurutsauksen kadotukseen ellen minä odota kirjettä Roomasta, joka sallii minun tehdä tämän rikoksen."
"Tämä kielletty sukulaisuussuhde on helposti laskettu", vastasi apotti tyynesti ja kylmästi. "Hänen ylhäisyytensä prinsessa Ingeborg on, niinkuin tiedämme, kuningas Maunun tytär, joka oli Birger Jarlin poika, jonka vaimo, rouva Ingeborg, oli kuningas Eerik kymmenennen tytär, jonka kuningatar Regitta taas oli teidän autuaan isänne isän isän isän tytär: — ergo, prinsessa on teidän armonne lihallisen isoisän autuaan isoisän vanhan Waldemar suuren, tyttärentyttären pojantytär."
"Aivan oikein. Siis lapsenlapsen lapsenlapsen lapsi on minun esi-isäni; onpa siinä tosiaan läheinen sukulaisuus", sanoi kuningas purskahtaen nauruun. "Minä toivon nyt teille tyynen ja rauhallisen yön, arvoisat herrat", lisäsi hän, niinkuin näytti keventynein mielin, ja katse iloisena ja varmana. "Minä en ole näihin asti punninnut tätä asiaa tarkemmin, mutta nyt se on minulle täydellisesti selvä: nyt minä voin nukkua yhtä tyynesti kuin Abrahamin helmassa ajatellessani sitä syntiä, jonka minä kypsästi harkiten varmasti aion tehdä niin pian kuin mahdollista! Minä toivoisin ettei kukaan teistä koskaan saisi raskaampaa syntiä omalletunnolleen", näin sanottuaan hän tervehti hymyillen ja poistui.
Kuninkaan kiivas puhelu hengellisten herrojen kanssa oli vetänyt puoleensa kreivi Henrikin ja muutamien nuorten ritarien huomion, ja he olivat lähestyneet kuullakseen mistä oli kysymys. Kun kuningas vastasi ivallisesti piispan selitykseen, olivat muutamat ritarit sen johdosta sydämellisesti nauraneet. Apotti oli suuttumuksesta pakahtua. "Silmänpalvelijan tunnusmerkkinä on", sanoi hän ääneen, "että he nauravat kilpaa herransa sukkeluuksille, vaikka heidän naurunsa on häpeäksi heille, itselleen ja heidän lyhytnäköiselle herrasväelleen. Tämä häväistys ja pilkka vielä heille kostetaan", kuiskasi hän piispan korvaan luoden häneen merkitsevän katseen. Piispa säpsähti ja vilkaisi levottomana ympärilleen. Hän iski silmää suuttuneelle virkaveljelleen ja huomautti ääneen, että oli jo aika paneutua levolle ja jättää kaikki kostontuumat ja maalliset huolet silleen. Nyt astuivat sisään talonhovimestari ja joukko kynttiläpoikia, ja sekä ritarit että hengelliset herrat poistuivat näiden saattamina heille osoitettuihin vierashuoneisiin ritariluhteihin, kuninkaankartanon vasempaan siipirakennukseen.
NELJÄSTOISTA LUKU.
Keskiyön vaiheilla seisoi kreivi Henrik huoneessaan, kuninkaan makuuhuoneen ulkopuolella, kuninkaankartanon parvekerakennuksessa. Hän oli sammuttanut kynttilän mennäkseen levolle, mutta puoleksi riisuutuneena hän oli jäänyt seisomaan korkean kaari-ikkunan eteen, joka oli itää kohti, ja mistä hänellä kirkkaassa kuuvalossa oli näkö-ala salmelle, hän näki etäällä muutamien laivojen liukuvan kauas yli kimmeltävien aaltojen. Pyhän Yrjänän luostarissa käynnistään saakka hän oli ollut vaitelias ja mietteissään. Illallispöydässä hän oli ahkerasti tyhjennellyt pikariaan rohkaistakseen itseään. Hänen verensä tykki rajusti; entisyydenmuistot ja tulevaisuudentoiveet vilahtivat ihanina utukuvina hänen sielunsa silmien ohi. Nähdessään meren ja kaukaisen etäisyyden hän vaipui unelmiensa valtaan, ajatuksensa siirtyivät hänen isänmaahansa, ja rakas kuva näytti täyttävän hänen mielensä, kun hän painettuaan sinisen olkaliinansa huulilleen asetti sen huolellisesti korkean tuolin selustalle. Hän otti nyt rinnaltaan kultaisen kunniaketjun, jonka kuningas äskettäin oli antanut hänelle, ja riisui miekan vyöltään. "Urotyöt, maine ja kunnia ensiksi"; sanoi hän itsekseen, "sitten kyllä rakkauskin kietoo minulle seppeleensä. Nyt on vain hänen rauhansa ja onnensa kysymyksessä, joka nukkuu tuolla sisällä. Hän ei ole turhaan kutsunut minua ystäväkseen. Tulkoon hänestä toinen Valdemar Seier, ja Henrik Meklenburgilaisen nimi loistaa yhtä kirkkaasti kuin Orlamnden Albertin. Mutta iloiseksi ihmiseksi minä tahdon muuttua." Kuultuaan nyt etusalista henkivartijoiden aseiden kalskeen, hän katseli totisena ympärilleen. Holvikattoisessa käytävässä, parvekesalin vieressä oli yövartioina nuori henkivartiopäällikkö, mukanaan kaksitoista maasotilasta. Kuningas ei tavallisesti ympäröinyt itseään vartiolla rauhan aikana maata kierrellessään ja viettäessään yönsä näissä niin kutsutuissa kuninkaankartanoissa. Mutta täällä, missä karkoitetulla arkkipiispalla ja lainsuojattomilla vielä oli salaisia ystäviä, ja missä kaupungin hengellinen valtias oli niin kireässä suhteessa kuninkaaseen, oli kreivi Henrik pakoittanut hänet tähän varovaisuuteen, jonka hän katsoi tarpeelliseksi äskettäin tukahdutetun kansankapinan jälkeen, sillä kuninkaan sovittelu ei kuitenkaan ollut voinut tyydyttää kaikkia tyytymättömiä. Kreivi Henrik osui riisuutuessaan saamaan drotsin salaisen kirjeen käteensä, ja hän otti tarkasti punnitakseen siinä olleet vakavat varoitukset. "Hm, junkkari!" sanoi hän itsekseen, "hänen oma veljensä — ja kuitenkin varmasti petturi. Minä en ikinä unohda hänen kasvonilmettään tuona yönä Kallundborgissa — onnettoman linnanpäällikön veri huutaa varmasti kostoa hänelle. Hänestä ainakaan ei ole iloiseksi häävieraaksi. Varmasti hän mieluimmin seisoisi, sulhasen haudan ääressä, jolloin kruunu voisi laskeutua hänen mustaan korpinpäähänsä. Hm, kyllä ovatkin nämä tanskalaiset kuninkaankartanot synkkiä", jatkoi hän vilkaistessaan ympärilleen hämärään göötiläiseen huoneeseen, jonka katto oli holvattu ja seinät sylenpaksuista kivimuurausta. "Onko hän turvassa täällä vieraittensa joukossa? Olihan tuo karsassilmäinen piispan nahjus Grandin hyvä ystävä; minä en pidä hänestä — ja tuosta ylpeästä synkästä apotista vielä vähemmän. Nuo pyhät Jumalan miehet ovat vaarallista väkeä, silloin kun he tahtovat pistää sormensa valtioasioihin. Täällä hän nukkuu tänä yönä saman katon alla kuin hänen vihollisensa. Tuolla alhaalla ruttosairaalassa makaa valepukuinen kuninkaanmurhaaja; ehkei hän ollutkaan niin kuolemansairas kuin miltä näytti, ja ehkä armeliaisuuteni oli turhaan käytetty." Kreivi Henrikin näin miettiessä ja vitkastellessaan riisuutumisessa, koputettiin hiljaa ovelle. Se avattiin, ja hengellinen herra astui sisään. Hän oli hiljainen ja totinen vanhus; kuunvalo lankesi kalpeille, hiukan synkkämielisille kasvoille, ja kreivi tunsi köpenhaminalaisen kapitulin ylisuperiorin. "Pari sanaa meidän kesken, armollinen nuori herrani", kuiskasi hän salaperäisesti. "Minä tulen Nikodemuksena; minun yörauhaani eivät kuitenkaan häirinneet hengelliset vaan maalliset asiat. Teidän herra kuninkaanne on tänään jalomielisesti pelastanut minun ja minun virkaveljieni hengen, vaikkei hän, syystä kyllä, katso meitä kaikkia ystävikseen. Ehkä minä nyt voin tehdä vastapalveluksen. —"
"Miten?" huudahti kreivi Henrik. "Puhukaa, kunnianarvoisa herra, mitä sanottavaa on teillä minulle?"
"Kun me aamulla pakenimme Axelhuusista", jatkoi hengellinen herra, "olin minä melkein sairas kauhusta ja levottomuudesta, enkä minä paljoakaan huomannut mitä minun ympärilläni tapahtui. Oli löydetty puoleksi kuollut ihminen rannalta ja armeliaisuudesta otettiin hänet venheeseen. Minä en nähnyt hänen kasvojaan, ja hänen äänensä oli minulle vieras, sen voin vaikka valalla vannoa. Hänet vietiin sitten tuonne kuningasniityn luona olevaan Pyhän Yrjänän sairaalaan. — Kapinallisia peläten me olimme piiloutuneet venheen pohjalle purjeen alle, siellä me kuulimme miten tainnoksista herännyt sairas puheli peitetyin sanoin omituisia asioita minun virkatoverini, apotin kanssa. Minä kuulin vain puoleksi hänen puheensa enkä voi siitä mennä valalle; mutta siinä ihmisessä oli jotakin epäilyttävän salaperäistä, joka minua puistattaa. Minun mielestäni hän ei näyttänyt hengenvaarallisesti sairaalta, eikä hän ainakaan omasta puolestaan näyttänyt valmistautuneen lähtemään tästä maailmasta. Minun herra piispani ei näyttänyt tuntevan häntä eikä hänen suunnitelmiaan; mutta niinkuin jo sanoin, Metsäluostarin apotti tunsi hänet ja oli varmasti aikaisemmin antanut hänelle pyhän ehtoollisen. Muuta sanottavaa ei minulla ole, mutta minun täytyi tavata teidät vaikka olikin näin myöhä, sillä en saanut nukutuksi levottomilta ajatuksiltani. Ulkopuolella olevat vartijat nukkuvat sikeää unta. Minä en tiedä onko se teidän tietenne."