"Mitä? Se ei voi olla mahdollista!" huudahti kreivi Henrik hämmästyneenä ja astui nopeasti käytävään. Täällä makasivat kaikki kaksitoista maasotilasta kuorsaten lattialla. Pöydällä oli tyhjä viinikannu ja muutamia pikareita. Henkivartiopäällikkö, jonka komennettavana vartio oli, istui myöskin nukkuen eräässä nurkassa. Kreivi Henrik puisteli heitä, mutta he nukkuivat kaikki kuin kivettyneinä. "Petos!" huusi hän kauhistuneena ja otti nopeasti keihään eräältä nukkuvalta sotilaalta. "Kiiruhtakaa ritariluhtiin, arvoisa herra! Herättäkää kaikki kuninkaan miehet ja kutsukaa heidät heti tänne! Minä suljen oven teidän mentyä. Koputtakaa kolme hiljaista naputusta palatessanne. — Jumalan nimessä, joutukaa!"
Hengellinen herra nyökäytti vaieten ja poistui. Kreivi Henrik lukitsi parvekesalin oven hänen jälestään ja asetti sen eteen pöytiä ja penkkejä. Hän koetti taas herättää nukkuvaa vartiota, mutta aivan turhaan. He eivät näyttäneet juopuneen tavallisesta viinistä, vaan näytti heidän unensa pikemmin aiheutuneen unijuomasta.
Kreivi Henrik seisoi yksin nukkuvien keskellä ja odotti kauan tuskallisessa jännityksessä. Haudanhiljaisuus vallitsi hänen ympärillään, ja hän kuuli vain nukkuvien raskaan hengityksen. Mutta kuninkaan miehiä ei alkanut kuulua ritariluhdilta eikä hengellinen herrakaan palannut. Hän seisoi melkein puolen tuntia keihäs kädessä kuunnellen. Kaikki oli hiljaista. Lopultakin hän luuli kuulevansa ääniä, aivankuin raaputettaisiin muuria tai joku kiipeisi ikkunaan, ja hän näki rumien, kalmankalpeiden ja oudonnäköisten kasvojen painautuvan ruutua vasten. Hän kiiruhti sitä kohti keihäs kohotettuna, mutta tullessaan ikkunan luo, olivat kasvot kadonneet. Kreivi Henrik peräytyi, ja hänet valtasi kauhu, jonka kaltaista hän ei koskaan ennen ollut tuntenut. Hänestä tuntui kuin olisivat kuorsaavat soturit hänen ympärillään syvästi välinpitämättömällä tyyneydellään ivanneet hänen salaista, yhä kasvavaa levottomuuttaan. Hänestä näytti kuin olisi joka puolelta vanhasta seinälaudoituksesta avautunut salaisia ovia, ja Finnerupin lainsuojattomat kuninkaanmurhaajat olisivat astuneet esiin kaikista nurkista uudistaakseen kamalan Cecilianyön verisen näytelmän ja kostaakseen Stig-marskin ja teloitetut sukulaisensa. Hänellä oli keihäs toisessa kädessä ja paljastettu ritarimiekkansa toisessa. Näin asestettuna hän asettui kuninkaan oven eteen vastapäätä oman makuuhuoneensa ja vartiohuoneen avonaista ovia, odottaen joka silmänräpäyksessä häntä arvattavasti ylivoimaisien salamurhaajien hyökkäystä. Ei auttanut minkäänlainen meluaminen. Ritariluhdin sivurakennus, missä kaikki kuninkaan miehet nukkuivat, oli siksi etäällä, ettei hänen äänensä sinne kuuluisi, jos taas petturit olivat lähellä, saattaisi hätähuuto heidät pikemmin rohkeimmiksi. Hän ajatteli herättää kuninkaan; mutta kaikki oli vielä hiljaista ja häntä hävetti näyttää pelokkaalta kuninkaan silmissä, kun ei minkäänlaista vihollista kuulunut eikä näkynyt. Kuninkaan makuukuuhuoneeseen oli ovi vain vartiohuoneesta ja kreivin huoneesta. Makuuhuoneen ikkunat olivat varustetut rautaristikoilla, mutta vartiohuoneen korkeat kaari-ikkunat olivat ilman suojusta johtaen suoraan avonaiselle kentälle. Hän arveli hyökkäyksen uhkaavan tältä puolen, ja hän alkoi pelätä hengellistä herraa kohdanneen jonkun onnettomuuden hänen palatessaan ritariluhtiin. Mitä kauvemmin hän mietti asemaansa, sitä arveluttavammaksi se hänestä alkoi käydä. Hän sai samassa äkkinäisen mielenjohteen, jonka hän heti innokkaasti pani täytäntöön. Kun hän ensiksi oli voimakkaasti puistellut nukkuvia sotilaita saamatta heitä hereille, nosti hän heidät ylös lattialta ja sitoi heidät heidän olkaliinallaan melkein seisovaan asentoon ikkunapilarien välissä oleviin rautakoukkuihin, joihin tavallisesti raskaat aseet ripustettiin. Tässä asennossa he käänsivät selät kentälle päin oleviin ikkunoihin ja ulkoapäin näytti siltä kuin he olisivat seisoneet vartiopaikoillaan. Tuskin hän oli ehtinyt saada tämän tukalan työn valmiiksi, kun jo alkoi kuulua kuiskaavia ääniä ja hiljaista aseiden helinää kentänpuoleisten ikkunoiden alta. Keihäs ja miekka käsissään hän kiirehti sille ikkunalle, jonka kuu voimakkaimmin valaisi, ja huusi riemuitsevalla äänellä: "Olkaa varuillanne, pojat, nyt he ovat ansassa!"
"Paetkaa, paetkaa, meidät on ilmiannettu! He ovat kaikki jalkeilla!" kuului käheä ääni ulkopuolelta, ja hän näki kirkkaassa kuuvalossa suuren joukon naamioituja harmaaveljesten viittoihin pukeutuneita ihmisiä pakenevan Sorretslövin niityn yli. "Jumala ja pyhä Yrjänä olkoot kiitettyjä!" huudahti hän ja hengitti saas vapaasti. "Tuskinpa olisin voinut pitää puoliani noin monelle". Maasotilaat ja nuori henkivartiopäällikkö nukkuivat vielä rauhallisesti riippuvassa asennossaan. Kreivi Henrik sitoi heidät vielä paremmin ja antoi heidän riippua.
Kun kuningas auringon noustessa tuli ulos makuuhuoneestaan, näki hän suureksi ihmeekseen. Meklenburgin kreivi Henrikin kävelevän puolipukimissa edestakaisin parvekesalin edessä olevalla käytävällä aseet molemmissa käsissä, sillaikaa kun koko kuorsaava vartio riippui olkanauhoistaan vanhojen aseiden keskellä ikkunapilarien välissä. Hän purskahti tämän nähdessään äänekkääseen nauruun, ja omituisen seikkailun kuultuaan hän puisti hymyillen päätään. "Te olette uneksinut, hyvä kreivi Henrik, tai suoraan sanoen, olette juonut pikarillisen viiniä liikaa", sanoi hän iloisesti. "Sen minä kyllä huomasin jo eilen. Mutta näihin miehiin verrattuna te varmasti olette ollut selvä. Iloisena veitikkana olette oivallisesti osannut pitää heitä pilkkananne."
"Niin totta kuin elän, herra kuningas, se oli täyttä totta", alkoi kreivi Henrik kiihkeästi puhua. Mutta nyt alkoivat maalaissotilaat toinen toisensa jälkeen haukotella ja ojennella jäseniään. Kun he tunsivat olevansa sidotut kiinni haarniskakoukkuihin ja näkivät kuninkaan ja kreivi Henrikin aivan edessään, käyttäytyivät he hyvin omituisesti peloissaan ja häpeissään. Kuningas kääntyi heihin selin tukahduttaakseen naurunsa, koska hänen nyt täytyi näyttää ankaralta; mutta kreivi Henrikkiä suututti kuninkaan epäileminen ja iloinen mieli.
"Viekää koko tämä unikekovartio vankilatorniin", käski kuningas. "Siellä he voivat nukkua vielä kaksikymmentäneljä tuntia, ehkäpä sitten ovat nukkuneet tarpeeksi ja voivat toisen kerran pitää silmät auki", lisäsi hän ja poistui kreivin kanssa viereiseen huoneeseen. "Tästä lähtien en minä voi uskoa en teidän enkä rohkean Åke drotsini ihmeellisiä näkemisiä ja kuulemisia kuutamossa. Vain uskollisuudestanne minulle te näette pettureita joka nurkassa ja teette kilvan mitä päättömimpiä kepposia. Onkohan missään nähty moista henkivartiota!" Kun vartiohuoneen ovi oli sulettu, uskalsi kuningas nyt vasta nauraa oikein sydämensä pohjasta, ja kreivi Henrikin huolimaton puku sekä surkea ulkomuoto vahvisti vain hänen käsitystään asioiden oikeasta kulusta.
"Teidän epäilyksenne loukkaavat minua, herra kuningas", alkoi kreivi Henrik taas puhua, koettaen tukahuttaa kiivautensa, ja kietoi vaippansa ympärilleen. "Kuitenkin niin kauan kuin te nauratte uskollisille palvelijoillenne, olette te Jumalan kiitos terve ja reipas, eikä rehellisen miehen tarvitse siitä suuttua. Te voitte todistaa, miehet", jatkoi hän kiihkeästi avatessaan vartiohuoneensa oven — "ei, sehän on totta, sitä te ette voi, senkin unikeot!" huusi hän kiukkuisesti. "Torniin heti paikalla, ja te myöskin uninen herra henkivartija. Teille ei enää koskaan uskota kuninkaan vartion päällikkyyttä."
Nuori henkivartija, joka nyt pelästyneenä ja häpeissään oli herännyt ja vapautunut nöyryyttävästä asennostaan, kertoi nyt puolustuksekseen käsittämättömällä tavalla menettäneensä tajunsa, juotuaan vain yhden ainoan pikarillisen sitä iltajuomaa, joka heille oli tuotu. Samaten oli heille kaikille käynyt. Kuningas muuttui vihdoinkin totiseksi ja antoi ankarasti tutkia asiaa. Kuitenkaan ei saatu selville kuka heille oli antanut unijuoman. Ei ainoakaan kuninkaan väestä tiennyt siitä mitään. Ei ketään ollut herätetty ritariparvekkeella. Petturit olivat varmaankin ottaneet kiinni ylisuperiorin, sillä häntä ei löydetty mistään. Kun piispa ja apotti kuulivat mitä oli tapahtunut, olivat he hyvin hämmästyneet. Piispa lausui ääneen mielipiteensä, arvellen varmasti hyökkääjien olleen kaupungin tyytymättömiä kiltaveljeksiä, jotka tahtoivat ahdistaa häntä. Kuningas oli viimeisen keskustelunsa jälkeen hengellisten herrojen kanssa muuttanut matkasuunnitelmansa ja päättänyt heti matkustaa Helsingborgiin kiiruhtaakseen sieltä häitään ja asettaakseen kaikki järjestykseen morsiamensa vastaanotoksi. Kohteliaasti ja kylmästi hän kielsi piispan ja Metsäluostarin apotin enää seuraamasta itseään, ja nämä lähtivätkin aivan hiljaisina ja totisina matkaan Roskildeen, jotavastoin vanha provinsialipriori Olaus, kuninkaan toivomuksesta, seurasi häntä huolehtiakseen kanslerin tehtävistä kirjeenvaihdossa ynnä muissa samanlaisissa tehtävissä.
Pari tuntia auringon nousun jälkeen kuningas oli valmis lähtemään Sorretslövin kuninkaankartanosta, ja astuessaan sen huoneen läpi, missä kreivi Henrik oli ollut niin omituisena yövartijana, tarttui hän kreivin käteen, puristaen sitä sydämellisesti. "Jos te täällä olette karkoittanut viholliseni koukusta riippuvien kuorsaavien miesten avulla, niin te varmasti aivan muserratte heidät kun johdettavananne on haarniska-pukuiset valppaat miehet. Meklenburgin kreivi Henrik, tästä hetkestä alkaen te olette minun marskini teillä on samat oikeudet sodan ja rauhan aikana kuin marski Olavin poika Bilerillä." Näin sanoen kuningas ojensi hänelle pergamenttikäärön, joka sisälsi tämän korkean arvoaseman virkaanasetuskirjan. "Jos minä vielä joskus nauraisin teidän urotöillenne, uljas kreivi, ja sanoisin niitä unelmiksi ja näyiksi, niin kutsukaa vain minua epäuskoiseksi Tuomaaksi", jatkoi hän. "Jo lapsena oli minulla yhtä monta verivihollista kuin isälläni oli murhaajia", lisäsi hän vakavana, ääni liikutuksesta värähdellen. "Kuitenkin — yhtä paljon Minä kiitän Jumalaa ja Pyhää neitsyttä vihollisistani, ne opettavat joka päivä minua tuntemaan uskolliset ystäväni."