Kuningas Eerik ja lainsuojattomat: Historiallinen romaani. Edellinen osa

by Bernhard Severin Ingemann

Sillävälin kun Ruotsissa samoinkuin Tanskassa, linnoissa samoinkuin aurojen takana tänä kauneimpana vuodenaikana laulettiin vanhoja rakkaita lauluja: "Metsän vihreän helmassa", ja "Linnut ne laulavat!" ja hovissa runolaulajat ilahduttivat mieliä "kevään ihanuudesta" ja "kaikkivoivasta rakkaudesta", kulki pikaviestejä tiheästi Ruotsin ja Tanskan hovien välillä, ja yleinen iloinen odotus oli levinnyt yli koko Tanskan. Drotsi Åken oli onnistunut yhdessä oppineen ja kaunopuheisen mestari Petrus de Dacian kanssa voittaa ruotsalainen valtaneuvosto ja sen epäilykset Tanskan kuninkaan naimisen suhteen prinsessa Ingeborgin kanssa. Ilmaisematta vähääkään siitä intohimoisesta kiivaudesta, millä nuori, ritarillinen kuningas näytti aikovan panna alttiiksi elämänsä ja kruununsa morsiamensa tähden, ja etäisemmällä viittauksella edes koskettamatta rauhanrikkomisen mahdollisuutta neuvotteluissa, jotka juuri tarkoittivat mitä rauhallisimpia ja hellempiä suhteita, olivat nämät kuninkaan uskolliset ystävät etupäässä painavien valtioviisasten syiden nojalla saaneet viisaan valtionhoitajan, Torkkeli Knuutinpojan puolelleen. Välittämättä vähääkään kaikista niistä esteistä, joita ilkeämielinen drotsi Brunke asetti heidän tielleen, olivat he lopultakin päässeet niin pitkälle, että pannaanjulistus Sjöborgissa sekä interdiktin toteuttaminen Köpenhaminassa olivat kadottaneet lamauttavan ja peloittavan vaikutuksensa Ruotsin hoviin. Oppineen mestari Petruksen vastaväitteet sekä kuninkaan omakätiset kirjoitukset ja selvät selostukset asiasta saivat aikaan sen, että tuo puuttuva paavillinen naimalupa katsottiin tarpeettomaksi muotoasiaksi, joka kyllä vielä myöhemmin voitaisiin välityksellä sovittaa. Arkkipiispa Grandin pako ja muodollinen karkoitus Tanskasta samoinkuin kirkkojen sulkemisesta johtunut kansankapina Köpenhaminassa, olivat ilahduttaneet jokaista rohkeaa ja vapaamielistä miestä sekä Tanskassa että Ruotsissa, ja myöskin tuntuvasti vähentäneet Ruotsin hovin ja valtaneuvoston pelkoa paavillisen hovin kanssa mahdollisesti syntyvien rauhanrikkomusten seurauksista. Oli nähty uusi ja hämmästyttävä esimerkki Tanskan nuoren kuninkaan rohkeudesta, sekä siitä yksimielisyydestä millä hän uskollisen kansansa kanssa ryhtyi vastustamaan hierarkian yrityksiä. Jo siihen aikaan oli rohkeita miehiä, jotka toivoivat ettei se aika olisi kaukana, jolloin vapaa, itsenäinen kansanhenki Pohjolassa riistäisi itsensä ja ruhtinaansa riippumattomiksi roomalaisen hovin sekaantumisesta valtioasioihin ja porvarilliseen elämään. Tämän johdosta lausuttiinkin Ruotsin valtaneuvostossa monta rohkeaa ja miehekästä sanaa, jotka olivat Torkkeli Knuutinpojalle ja hänen miehilleen kunniaksi, mutta jotka vastapuolue leimasi julkiseksi häväistykseksi ja jumalattomuudeksi, mikä voisi syöstä sekä Ruotsin että Tanskan mitä suurimpaan onnettomuuteen. Drotsi Brunke ja hänen liittolaisensa eivät halveksineet mitään keinoja, jos vain niillä voivat saada neuvottelun venymään yhä pitemmäksi. Hänen puolellaan oli monta mahtavaa pappia, mutta yleinen mieliala oli häntä vastaan, ja hän koetti turhaan herättää eloon vanhat naapurien väliset riitaisuudet ja molemminpuoliset väärinkäsitykset, jotka jo olivat unholaan joutuneet, ja joiden tämän kuningashuoneiden molemminpuolisen läheisen yhdistymisen kautta toivottiin aivan sammuvan.

Se kiihkeä vastapuolue Ruotsin valtaneuvostossa, jonka johtomiehenä drotsi Brunke oli, ja mihin monet arvelivat junkkari Kristofferin salaisesti vaikuttavan, tuli kuitenkin pikemmin edistämään kuin estämään asioiden lopullista ratkaisua, kun Marski Torkkeli Knuutinpoika, Ruotsin mahtavin aatelismies, katsoi sen olemassaolon vuoksi olevansa pakoitettu toimimaan koko tarmollaan. Hän ei tahtonut turvautua mahtiasemaansa valtakunnanhoitajana eikä väärinkäyttää sitä vaikutusvaltaa, joka hänellä oli nuoren Birger-kuninkaan holhoojana ja kansan suosikkina. Hän tahtoi, että se mielipide, jota hän nyt puolusti puhtaasta vakaumuksesta, tulisi voittamaan omasta oikeutuksestaan, ja koska se oli sopusoinnussa sekä valtioviisauden että kansan molemminpuolisiin tunteisiin annetun lupauksen pyhänä pitämisen ja aikakauden ritarillisuuteen ja ylevämielisyyteen taipuvan ajatustavan kanssa. Torkkeli Knuutinpoika piti lopultakin valtaneuvostossa puheen, missä hän osoitti yhtä helposti löytävänsä tien maanmiestensä sydämiin kuin heidän järkeensä. Kirjoituksellaan "Kuningashallitus" hän oli sitä ennen osoittanut tuntevansa yhtä hyvin sanan voiman ja omaavansa aikakautensa oppineiden kynänkäyttötaidon kuin hän kunniakkaasti kantoi sotapäällikönsauvaansa ja ohjasi valtioperäsintä.

Tehtyään tyvenesti selkoa Ruotsin valtioporvarillisista suhteista Tanskaan, skandinaavilaisten kansojen alkuperäisestä sukulaisuudesta sekä selvitettyään mitä ne molemminpuolisella ystävyydellä ja sovinnossa voisivat tehdä toistensa hyväksi ja yhteiseksi turvallisuudeksi, korotti hän äänensä ja kuvaili mukaansa tempaavasti rakkauden voittoa yli pikkumaisten epäilysten ja kansallisten ennakkoluulojen. Hän antoi totuudenmukaisen ja liikuttavan kuvauksen Tanskan nuoren kuninkaan lujasta ja rakastettavasta luonteesta, samoinkuin jalon prinsessa Ingeborgin olennosta ja jo lapsuudestaan kihlattujen kuninkaanlasten välisestä kauniista suhteesta. Hän ymmärsi lopuksi yhtä viisaasti kuin kaunopuheliaasti kokonaan masentaa vastapuolueen muistutukset ja antaa tanskalaisten lähettien asialle onnellisimman ratkaisun, niin että suuri ja yleinen innostus kuninkaallisesta morsiusparista valtasi lopuksi suurimman osan hänen vastustajistaan, muuttuen innostavaksi ja mieltäylentäväksi tunteeksi molempien kansallisuuksien lähentymisestä jaloimpien edustajiensa kautta.

Vihkiminen oli niinmuodoin määrätty, kuningas Eerikin kiihkeästä toivomuksesta ja prinsessan suostumuksella, nousevan kesäkuun ensimäiseksi päiväksi, ja drotsi Åke oli heti vienyt tämän iloisen sanoman kuninkaalle. Koko ruotsalainen kuningasperhe saattaisi prinsessaan Helsingborgiin, missä suuria valmistuksia tehtiin häitä varten, ja missä ritarillinen Eerik kuningas kasvavalla kaiholla odotti sitä onnellista päivää, jolloin hän hoviseurueineen, komean ja loistavan tanskalaisen ritariston etunenässä, saisi rientää kaunista morsiantaan ja hänen kuninkaallisia sukulaisiaan vastaan.

Helsingborgin linna, kaupunki ja sen ympärillä oleva seutu muodostuivat toukokuun lähestyessä yhä komeammaksi kokouspaikaksi kaikille mitä Ruotsissa ja Tanskassa voitiin kutsua suureksi ja loistavaksi. Ihana gootilainen kuningaslinna, kaarenmuotoisine muureineen ja korkeine torneineen, kohosi ylpeänä jyrkän töyrämän eli vuoren reunalta kaupungin ulkopuolella. Linna oli syvien vallihautojen ympäröimä ja sitä pidettiin valloittamattomana linnoituksena, mutta tänä aikana oli laskusilta alhaalla ja suuri raudoitettu portti oli aina avoinna sisäänvaeltaville vieraille. Vanha kaupunki, joka laski syntynsä kuningas Froderin päivistä, ja jolla oli kaunis ja edullinen asema salmen kapeimmalla kohdalla, oli vilkkaalla; kaupallaan ja suurilla hevos- ja karjamarkkinoillaan saavuttanut varallisuuden ja huomattavan laajuuden; mutta sinne eivät kuitenkaan lukuisat vieraat voineet sopia. Lähellä raatihuonetta ja P. Marian komeata kirkkoa oleva suuri tori oli kaupungin keskus, missä useat kadut yhtyivät. Se oli nyt joka päivä melkein yhtä täynnä ihmisiä kuin suurina markkinapäivinä. Paitsi kuninkaan lähimpiä sukulaisia ja marskin molempien valtioiden herraskartanoista ja ritarilinnoista kutsumia häävieraita, virtaili suuri joukko kaikensäätyisiä uteliaita ihmisiä Helsingborgiin kaikkein kaukaisimmistakin maakunnista, ollakseen läsnä komeassa juhlassa ja iloitakseen yleisistä huvituksista, jotka tekisivät kuninkaallisen perhejuhlan näiden molempien maiden kansanjuhlaksi.

Kuninkaan hovi oli jo muutamia viikkoja sitten muutettu Helsingborgiin. Marski Olavinpoika oli palannut Jyllannista, missä hänen oli onnistunut tukahduttaa kaikki rauhattomuudet, ottamalla vangiksi huimapäiset puoluepukarit Niilo Brockin ja Juhana Papaen, ynnä muutamia muita arkkipiispan ja lainsuojattomien ystäviä. Kapinalliset oli viety Flyndenborgin vankitorniin, ja kiivas marski Olavinpoika oli niin suuttunut näille valtiovangeille, jotka kauan olivat uhmanneet häntä, ettei tiennyt heille kyllin ankaraa rangaistusta. Mutta nyt ei ollut aikaa muuta kuin juhlallisuuksiin ja iloon. Kuninkaan isäpuoli, kreivi Gerhard oli saapunut Nykjöpingistä yhdessä puolisonsa, entisen kuningatar Agneksen kanssa. Lähinnä kuningasta itseään ei kukaan näyttänyt iloitsevan hänen häistään siinä määrin kuin hänen viisas majesteetillinen äitinsä, joka nyt näki, mitenkä totinen ja sisäinen taipumus oli tehnyt luonnottomasta lastenkihlauksesta, jonka hän valtioviisaudella oli solminut, samansukuisten sydämien vapaaehtoisen ja luonnollisen liiton. Kreivitär Agnes oli ensimäisen onnettoman avioliittonsa aikana Tanskan kuningattarena pitänyt aviollista onnea ruhtinaiden ja ruhtinattarien välillä haaveellisena unelmana; mutta onnettoman puolisonsa kuoltua oli hän uhrannut kuningattaren nimen, nähdäkseen tämän unelman toteutettuna. Omassa onnessaan hän oli usein ajatellut levottomuudella ja salaisella pelolla tätä uskaliasta sopimusta lapsensa tulevasta kohtalosta. Hän tunsi nyt itsensä syvästi liikutetuksi ja kiitolliseksi sitä kaitselmusta kohtaan, joka ohjaa niin asioiden kulun kuin ihmisten sydämet ja, joka oli tehnyt hänen valtioviisaasta laskelmastaan nähtävästi oikean laskelman tulevaisuuteen, sen hän selvästi saattoi nähdä kuninkaallisen poikansa silmistä, sillä ne säteilivät kaikkein sydämellisintä ihastusta.

Vordinborgin sopimuksen jälkeen näytti urhoollinen Langelandin herttua Eerik unohtaneen kaikki entiset riitansa kuninkaan kanssa ja oli saapunut häihin. Mutta hänen veljensä Slesvigin herttua Valdemar, joka kohteliaisuudesta myöskin oli kutsuttu, oli kieltäytynyt, puolustautuen sairaudellaan. Skjelskörin kapinan jälkeen kuninkaan alaikäisyyden aikana ja herttuan onnettoman kokeen jälkeen saada kuningattaren käsi ja ehkäpä Tanskan kruunu itselleen, oli hän mahdollisimman mukaan välttänyt jokaista kohtausta hänen ja kuningashuoneen välillä.

Kolme päivää ennen määrättyä hääpäivää saapui junkkari Kristoffer lukuisan seurueen saattamana Kallundborgista. Kuningas vastaanotti hänet tavanmukaisilla kohteliaisuuksilla Helsingborgin laivasillalla, jonne oli mennyt häntä vastaan, uuden marskinsa kreivi Henrikin ja henkivartioidensa seuraamana. Mutta kuninkaan muuten niin vilkkailla, iloisilla ja ystävällisillä kasvoilla nähtiin tuskan ja pidätetyn harmin ilme, kun hän ojensi kätensä synkälle veljelleen tervehdykseksi. Puhuttiin yleisesti ja peittelemättä, että junkkari hiljattain salaisilla vehkeillä oli koettanut estää kuninkaan häitä, ja luultiin kuninkaalla itsellään olevan katkeran aavistuksen siitä, vaikka tätä julkeata petosta ei voitu millään todistuksilla vahvistaa. Junkkari näytti itse viime aikoina kärsivän kalvavaa synkkämielisyyttä, joka usein purkautui hurjaksi iloisuudeksi. Etenkin Kallundborgin linnan valtaamisen ja onnettoman linnanvoutinsa mestauksen jälkeen oli hänen synkkä mielentilansa saanut tämän hurjan luonteen. Jopa ne harvatkin hänen hovimiehistään, jotka todella olivat häneen kiintyneet ja hänen synkässä itseensä sulkeutuneessa olennossaan olivat löytäneet suuren itsensä ja kohtalonsa kanssa taistelevan sielun, valittivat usein hänen oikullista luonnettaan ja liittyivät häneen ainoastaan pelolla ja salaisesta toivosta hänen kauttaan päästä kerran kunniaan ja onneen.

Veljesten kohtaus ja molemminpuoliset tervehdykset Helsingborgin laivasillalla olivat silmäänpistävän kylmät, vaikka junkkari onnentoivotuksillaan ja kohteliaisuuksillaan näytti tahtovan peittää jokaisen huomattavan epäsovun. Kreivi Henrik erittäin tarkkasi tätä seikkaa. Kuninkaan seurueessa nähtiin saksalaiset mestarilaulajat, jotka olivat jättäneet oppineet tutkintonsa Vordinborgin linnassa ylistääkseen juhlaa lauluillaan.

Papereita ja asiakirjoja, jotka junkkari Kristoffer oli poistanut Lundin sakariston kirstusta, ja niinkuin sanottiin vienyt kuninkaalliseen valtioarkistoon Vordinborgiin linnassa, olivat nämä kuninkaan oppineet ystävät turhaan etsineet; ne eivät olleet missään löydettävissä. Ne voisivat vielä olla suuriarvoiset kuninkaalle oikeudenkäynnissä karkoitettua arkkipiispaa vastaan; mutta ne olivat kadonneet samaan aikaan, kun kuninkaan ja junkkarin välillä syntyi julkinen riita, ja edellinen epäili veljensä hävittäneen ne tai myös luovuttaneen ne arkkipiispalle.