Kuningas Eerik ja lainsuojattomat: Historiallinen romaani. Edellinen osa

by Bernhard Severin Ingemann

Kuninkaan seurueeseen liittyi myös nuori islantilainen runoilija P. Olavin pappi Nidarosista, herra Laurentius, joka nyt oli vaihtanut punaisen maallikkoviittansa kunnioitettavaan mustaan kaniikkipukuun. Lähellä kuningasta astui pieni muodoton mestari Thrand Filicier oppineen ja mahtavan näköisenä, sormessaan suuri timanttisormus, jonka kuningas oli hänelle lahjoittanut kunnioituksesta hänen suureen oppiinsa. Kuninkaan saavuttua Helsingborgiin hänet oli päästetty vapaalle jalalle. Hän oli heti ymmärtänyt kiinnittää tiedonhaluisen kuninkaan huomion itseensä, vapauduttuaan viekkaudellaan ja teräväkielisellä viisaudellaan jokaisesta Leccar-kerettiläisyyden ja noituuden syytöksestä. Viimemainitusta syytöksestä, joka oli saattanut hänet ennenkerrottuun vainoon ja hengenvaaraan Skanörissä, tunsi hän itsensä erittäin ylpeäksi, pitäen sitä epäämättömänä todistuksena ihmeellisistä tiedoistaan, ja naurettavimpana todistuksena aikakauden tietämättömyydestä ja ennakkoluuloisen rahvaan typeryydestä. Kuningas esitti hänet nyt veljelleen erittäin oppineena miehenä ja harvinaisena taiturina, ja merkitsevä katse, jolla junkkari tervehti tätä kaukomatkaista onnenonkijaa, näytti kyllä osoittavan aikaisempaa tuttavuutta, josta kumpikaan ei kuitenkaan mitään maininnut.

Kreivi Henrik ei suurestikaan luottanut prinssin kohteliaihin onnentoivotuksiin ja edeltäpäin mietittyyn kohteliaisuuteen. Hän piti tarkasti silmällä niinhyvin junkkaria, kuin vierasta tuhattaituria, josta Åke oli puhunut niin epäluuloisesti. Hän luuli yhä enemmän huomaavansa salaista ymmärtämystä prinssin ja salaperäisen oppineen välillä ja hän päätti olla varuillansa. Mutta hän ei kuitenkaan uskaltanut loukata ja huolestuttaa kuningasta siitä mainitsemalla, taikka lisätä sitä epäluuloa veljeä kohtaan, joka kaikesta päättäen vaivasi kuningasta ja jota hän kaikella tarmollaan koetti tukahduttaa.

Veljesten välillä ei tapahtunut mitään tuttavallista lähentymistä, ei sinä eikä seuraavina kahtena päivänä. Puuttuva sydämellisyys korvattiin jokapäiväisillä kohteliailla puheenparsilla ja jäykillä hovimenoilla. Ainoastaan silloin kun Kristoffer oli metsästämässä, tai istui lautapelin tai juomapöydän ääressä, nähtiin kuninkaan iloisesti puhelevan äitinsä ja kreivi Gerhardin kanssa, tai laskevan leikkiä kreivi Henrikin ja ritariensa kera. Saksalaiset runolaulajat ja oppinut islantilainen auttoivat paljon lyhentämään kuninkaan viimeisiä iltoja ennen häitä, milloin tärkeät valtionasiat eivät kiinnittäneet hänen vilkasta ja levotonta mieltään. Mutta, usein ollessaan iloisimmassa mielentilassa, voi hän tulla aivan äkkiä hiljaiseksi ainoastaan kuullessaan veljensä äänen tai nähdessään hänen aran ja epävarman katseensa hänen mustien rypistettyjen kulmakarvojensa alta.

Iltaa ennen hartaasti odotettua kesäkuun ensimäistä päivää istui kuningas Helsingborgin linnan ritarisalissa sakkipelin ääressä, josta hän useimmiten suoriutui voittajana. Hän oli tällä kertaa löytänyt melkein voittamattoman vastustajan vieraassa filosoofissa ja luonnontutkijassa, joka näytti edeltäpäin osaavan laskea vastapelaajansa suunnitelmat ja tarvitsevan sitten ainoastaan yhden vedon tehdäkseen ne tyhjiksi. Huolimatta mestari Thrandin selvästä etevämmyydestä, oli kuningas kuitenkin voittanut jokaisen pelin; mutta hän näytti siitä välinpitämättömältä; hän näytti hajamieliseltä ja unohti usein siirtonsa. Ritarisalin toisessa päässä kuuli hän veljensä puhuvan kreivi Gerhardin kanssa metsästyksestä ja hevosista; hänen äitinsä kuunteli mestarilaulajien ja herra Laurentiuksen runolauluja, sillävälin kun nuoret ritarit vilkkaasti keskustelivat seuraavan päivän turnajaisista ja juhlallisuuksista.

"Sanokaa minulle, herra Thrand", sanoi kuningas oppineelle pelitoverilleen, heittäen miettivän katseen ikkunasta tähtikirkkaalle taivaalle, "mikä on teidän mielipiteenne ennustuksista ja ihmeellisestä tähtien selitystaidosta, jonka kannattajia niin moni aikamme oppineista on? Luuletteko että ihmisen elämä ja harrastukset ja tämän maailman vaihteleva onni voisivat olla niin tärkeitä kaikkivaltiaan Jumalan silmissä, että korkeammat mahdit välittäisivät niistä ja ryhtyisivät niihin käsiksi? Ja luuletteko te, että suurten taivaankappalten liikkeet ja asento voisivat olla todellisessa yhteydessä elämämme ja kohtalomme kanssa?"

"Se on melkein enemmän kuin mitä tieteiden viisauden voidaan sanoa selvittäneen, armollisin herra", sanoi hän, hienon hymyn leikkiessä hänen teräväpiirteisellä suullaan ja päänsä melkein kadotessa olkapäiden väliin. "Mutta jos kuitenkin jokin tiede voisi saattaa selvyyttä ja järkeä oppineidemme arveluihin ja astroloogisiin salaisuuksiin, niin täytyisi sen olla tämän tieteiden tieteen, jonka vähäinen palvelija minä olen. Tosin maailmassa ei tapahdu mitään, teidän armonne, joka ei ole luonnollista tai luonnollinen seuraus syistä ja tarpeellisista aiheista; mutta maallisen viisauden päämääränä on juuri ratkaista näiden asioiden ja tapahtumien salaisimmat syyt, Beatus, qui potuit rerum cognoscere causas! sanoi viisas pakana. Teoloogit ja runoilijat kuvittelevat tosin lyhempää ja varmempaa tietä saavuttavansa saman päämäärän kuin me, tai toisen vielä korkeamman", jatkoi hän pilkallisesti ja itsetyytyväisesti hymyillen. "Mutta he pettävät itseään yksinkertaisuudessaan ja haaveissaan, olettamalla välittömän ilmestyksen ja jonkunlaisen yliluonnollisen ilmoituksen suurelta jumalalliselta viisaudelta, joka on luonnon henki ja elämä, ja joka ainoastaan osittain ilmenee meille teoissaan, vaikutuksissaan, aina sen mukaan kuin ne ja niiden sisäinen olento vähitellen meille selvenevät taiteen ja opintojen kautta, sekä tarkastamalla niitä tieteen ja tutkimuksen pyhällä näkölasilla."

"Nyt sekoitatte taas asioita liiaksi, herra Thrand", sanoi kuningas päätään pudistaen. "Te näytte usein vähällä sekoittavan Herramme ja Jumalamme hänen luomakuntaansa, tai jota te kutsutte luonnoksi. Huolimatta kaikesta kunnioituksestani maallista viisautta ja kaikkea sitä hyvää ja hyödyllistä kohtaan, jota ihmisviisaus voi selvittää maailmallisia asioita tarkastamalla, olen kuitenkin sitä mieltä, että tämän elämän totuuden ja kauneuden enkeli, jota aikamme oppineet ja runoilijat nimittävät neroksi, ynnä erittäinkin profeetallinen kaukokatse ja tuo hurskasten ihmeellinen henkinen hurmaustila, tuntuvasti kohoavat kaikkien mahdollisten maallisten tieteiden yläpuolelle; ja mikä meille on tärkeintä nähdä, siihen on meillä kieltämättä parhaat ja pyhimmät näkölasit Jumalan omassa ilmenneessä sanassa." Kuningas vaikeni hetkeksi tarkastaen pienen viisaan miehen omituisia eleitä terävällä ja tutkivalla katseella. "Te hymyilette, aivan kuin halveksisitte minua sisimmän ajatukseni vuoksi", jatkoi hän. "Minä olen vain maallikko, mutta kaikki hurskaat ja oppineet miehet ovat olleet kanssani yhtämieltä tässä asiassa. En myöskään ymmärrä, että jumaluusoppineet erehtyisivät pitäessään Jumalan henkeä varmempana oppaana oikeaan tietoon jumalallisista asioista, kuin inhimillistä ymmärrystä ja viisautta."

"Olkoon kaukana se, että vastustaisin armollisinta herraani tai aikamme hurskaita oppineita tässä asiassa", vastasi mestari Thrand katsoen ympärilleen pidätetysti hymyillen ja viekkaan ja varovaisen näköisenä. "Kuitenkin näistä asioista puhuisin kanssanne mieluummin salakammiossanne, herra kuningas. En epäile, ettette te kirkkaalla ennakkoluulottomalla katseellanne ja vapaan henkenne riippumattomuudella aikamme viheliäisyydestä, voisi minua oikein ymmärtää. Minä uskallan melkein epäröimättä hyväksyä kaiken, mitä niinkutsuttu pyhä kirkko vaatii tarpeellisena sille, joka tahtoo itsensä oikeauskoiseksi kutsuttaa, jos minun vain sallitaan käsittää vanhojen kirjojen ja vertauskuvien sanat niinkuin haluan, nimittäin niiden oikeassa ja järkiperäisessä merkityksessä. Kuitenkin on vielä paljon tieteessämme sellaista, jonka vielä täytyy pysyä salaisuutena suurille joukoille, jopa aikamme oppineillekin, jotka useimmiten vain ovat halukkaat löytämään kerettiläisyyttä ja jumalattomuutta jokaisessa vapaassa ja rohkeassa ajatuksessa. Ilmennyttä sanaa, herra kuningas", lisäsi innostunut puhuja hiljaa ja salaperäisesti; "minä en lue enää kirjanoppineiden tavoin pienistä kirjoitetuista kirjoista, joista kuten itse olette kokenut, yhtähyvin voi hakea kirousta kuin siunausta, vaan mieluummin suuresta kirjasta, jota ei kirjoitettu ihmiskäsin, mutta jonka kirjaimet ovat maailman tukipylväitä, ja jonka sanat julistavat ikuista viisautta myrskyn kohinassa ja meren pauhussa, tähtien kulussa yläpuolella ukkospilvien, ja tulivirroissa rotkojen syvyyksissä. Huomatkaa tarkoin, syvämielinen kuninkaani, te Pohjolamme nuori Salomo, jumaluuden pyhä henki, josta niin paljon ja mielettömästi puhutaan, se on juuri se voimien alkuvoima, jota tutkimuksen pyhäkön avulla etsimme luonnon suuresta työpajasta, oman sielumme syvyydestä ja — viisasten kivestä, joksi kutsumme tämän maailman ja olemassa-olon perusydintä. Ken voi nähdä vilahduksenkaan siitä — minkä suurina hetkinä uskallamme itsestämme väittää — hänelle on syvin ja korkein ilmestynyt, hänelle on tulevaisuus yhtä selvä kuin menneisyys: hän on esineiden ja ikuisten voimien mestari ja herra, hänelle ei elämä aseta muita rajoja kuin mitä hänen tahtonsa määrää."

Vaiti ja vakavana tarkasteli kuningas pienen kummallisen miehen kasvoja, jonka kaikki lihakset vapisivat ja aivankuin säkeniä sinkoili hänen pienestä syvälle painuneista silmistään. "Seuraa minua sitten salakammiooni", sanoi kuningas nousten. Kreivi Henrik oli lähestynyt ja kuullut osan keskustelusta. Hän luuli huomaavansa ilkkuvan voitonhymyn mestari Thrandin itserakkailla kasvoilla; mutta hän haki turhaan tilaisuutta varoittaakseen kuningasta, joka nyt aivan mietteissään jätti mestari Thrandin lähestyen äitiänsä ja kolmea vierasta laulajaa.

Nuori herra Laurentius oli kertonut rouva Agnekselle koko joukon asioita ihanasta Norjasta ja Islannista, kotimaansa huomattavimmista runoilijoista ja satujenkirjoittajista, erittäinkin suuresta Snorresta ja hänen oppineista veljenpojistaan, jotka viime kuluneella vuosisadalla olivat antaneet satukirjallisuudelle sellaisen ylivoiman, että senvuoksi melkein runous jäi syrjään. Todistaakseen kuitenkin Agnes rouvalle ja saksalaisille mestarilaulajille, että runollinen henki hänen isänmaassaan ei ollut kokonaan hävinnyt pakanuuden ja syvämielisten Eddarunoilijoiden mukana, oli hän esittänyt muutamia runoja ja kuningaslauluja, joita he eivät voineet olla kiittämättä. Kuninkaan lähestyessä ryhmä lausui juuri muutamia säkeitä Einar Skulesanin kuuluisasta pyhän Olavin kunniaksi sepitetystä pyhimyslaulusta "Geisli" eli "Stråle." Kuningas pysähtyi kuuntelemaan. Pyhää Olavia kutsuttiin tässä laulussa nimellä "Jumalan valtakunnan säde, valo eli välähdys jalosta armoistuimesta", ja Kristusta kuvattiin sanoilla "maailman valkeus ja taivaan herra, joka säteenä kirkkaasta tähdestä (Neitsyt Mariasta), syntyisi maailmaan kaikkien nähtäväksi, suurta ja ihanaa sanomaa tuomaan." Kuningas nyökkäsi tyytyväisenä; hän luuli jumalallisessa pyhimysrunossa löytävänsä vastapainon sille, mikä viisaan mestari Thrandin puheessa melkein oli peloittanut häntä ja saattanut hänet levottomaksi. "Jatkakaa", sanoi hän kehoittaen Laurentiukselle, ja P. Olavin pappi, joka oli syvästi innostunut laulaessaan pyhimyksensä kunniaksi, lausui vielä kirkkaalla kauniilla äänellään muutamia säkeitä runon alusta, vapahtajan ja hänen valtakuntansa ihanuudesta, ihmissuvun elämästä hänessä ja osallisuudesta hänen sovituskuolemaansa, hänen ylösnousemuksestaan, ja suuren pyhimysjoukon ilmestymisestä tomusta ja kirkastuksesta hänen kanssaan, sekä lopuksi hänen taivaaseen astumisestaan ja kunniastaan Jumalan valtakunnassa ja kristikunnan synnystä ensimäisenä helluntaiaamuna Pyhän Hengen vuodatuksen kautta, "millä Taivaan kuningas tarjosi maailman kaikille sieluille ja sukukunnille taivaallisen elämän." Senjälkeen hän siirtyi ylistämään pyhää Olavia, kuvaten hänet ihmeitä tekeväksi pyhimykseksi "Jumalan valtakunnan ihanaksi ja mahtavaksi valonsäteeksi." Mutta tullessaan kohtaan, jossa runoilija sanoo, "valhe ja petos aiheuttivat kuningas Olavin kukistumisen Stiklastadissa, mutta että hän nyt Jumalan ritarina apua tarvitessa voi saada mitä vain tahtoi valon Herralta", keskeytti kuningas äkkiä innostuneen herra Laurentiuksen. "Kiitos", sanoi hän, "se oli kaunista ja ylentävää. Mutta vilpistä ja petoksesta en tahdo kuulla päivää ennen häitäni. Norjan kuningas ja herttua Hakon ovat puolustaneet huonoa asiaa minua vastaan", jatkoi hän, "mutta minä kunnioitan kuitenkin rehellisiä norjalaisia suuresti. He ovat ansainneet sellaisen kuninkaan ja sellaisen suojeluspyhän kuin Olavi, joka myöskin on ansainnut tulla kutsutuksi taivaan valosäteeksi Pohjolassa. Nyt en tahdo ajatella mistä hänen kukistumisensa aiheutui. Laulakaa mieluimmin uskollisuudesta ja kauneudesta, ja kaikesta joka voisi jalostuttaa ja ylentää mieltämme!"