"Sallikaa minun tehdä halpa yritys sen tehtävän suorittamiseksi", tarttui mestari Rumelant taas puheeseen, virittäen heti saksalaisen laulun Pohjolan naisten kauneuden ja uskollisuuden ylistykseksi, missä hän ei unohtanut vielä kaunista ja nuorekasta Agnes-rouvaa ja vielä vähemmän kuninkaan poissaolevaa morsianta. Mutta laulu sisälsi samalla salaisen puolustuksen marski Stigin vangittujen tyttärien, puolesta Vordinborgissa, joiden kauneus ja onneton kohtalo oli syvästi liikuttanut molempia mestarilaulajia. Mestari Pappe yhtyi tähän, ja he käyttivät tätä tilaisuutta esittääkseen lempeän sanansa vangittujen neitojen puolesta. Erittäinkin he eivät voineet kyllin kiittää hiljaisen neitsyt Margaretan hurskautta ja rakastettavuutta vankeudessaan.
Kuninkaan kasvot synkistyivät. Vangittujen tyttöjen asian hän oli jättänyt maan lain ja oikeuden huomaan; itse hän ei tahtonut tietää siitä mitään. Hän tiesi heidän, ilmoittaneen oikeudelle tienneensä Åke Kaggen petollisesta oleskelusta Vordinborgissa. Hän vaikeni, mutta nähtiin, että ajatus marski Stigistä ja lainsuojattomista sekä isänsä murhasta taas nousi koko kauhistuttavassa muodossaan hänen mieleensä, eikä saattanut häntä erityisemmin suosiolliseksi kuninkaanmurhaajien sukua ja jokaista lainsuojattomien ystävää kohtaan. Mestarilaulajat katsahtivat epäröiden toisiinsa, eikä kukaan uskaltanut enää puhua sanaakaan siitä asiasta.
KUUDESTOISTA LUKU.
Kuninkaan salakammio oli aivan kirjaston vieressä, jonne kreivi Henrik saattoi mennä. Hän epäröi hetkisen; hänestä tuntui arvottomalta ilman kuninkaan tietoa ja suostumusta olla hänen keskustelunsa salaisena kuulijana salaperäisen oppineen kanssa, mutta hänen levottomuutensa ja huolensa kuninkaan turvallisuudesta voitti kaikki arvelut. Hän otti kynttilän mukaansa ja meni kirjastoon. Matkan varrella sammui kynttilä ja hänestä se oli onneksi, sillä hänen läsnäolonsa olisi muuten helposti voinut tulla ilmi, jos kirjaston ja salakammion välisessä ovessa olisi ollut pieninkään rako. Hän astui varovaisesti holvattuun ja kivillä laskettuun huoneeseen, jonka koko kaluston muodostivat pari rautalankasuojustimilla varustettua kirjahyllyä ja muutamia tuoleja sekä lukupöytä. Kuu paistoi sisään kapeasta holvatusta ikkunasta; hän istuutui pöydän ääreen aivan salakammion oven viereen ja tuijotti avattuun käsikirjoitukseen samalla kuunnellen.
"Täällä olemme, nyt yksinämme ja aivan rauhassa", kuuli hän kuninkaan sanovan, ja ritarillinen kreivi Henrik tunsi punastuvansa, liikahtaen poistuakseen. Mutta hän pakoitti itsensä istumaan kuullessaan mestari Thrandin kähisevän äänen, joka kuitenkin kaikui niin hiljaa ja salaperäisesti, että hän ei kuullut sanaakaan.
"Minä tiedän kaikki", sanoi kuningas, "eikä siitä ole mitään apua, että kiellätte sen, oppinut herra Thrand. Te olette niin kutsuttu kerettiläinen eli Leccar-veli. Sellaisena on teidät, samoin kuin koko teidän seuranne, paavi tuominnut roviolle, ja kaikki kristilliset kuninkaat karkoittaneet maastaan, sekä minun määräyksestäni, paavillisen hovin kehoituksesta, olette te karkoitetut myös minun valtakunnastani. Mutta jos voitte todistaa minulle, että olette löytänyt viisasten kiven, niinkuin näytte itsellenne luulottelevan, ja että on olemassa korkeampi totuus ja tieto kuin ilmennyt sana sisältää, niin tahdon vapauttaa teidät, ynnä huolimatta paavista ja papistosta, peruuttaa maastakarkoittamiskäskyn teidän seuraanne kohtaan."
"Suurivaltainen herra kuningas", sanoi nyt tuhattaituri selvästi, vaikkakin epävarmalla äänellä, "minkä te tiedätte minusta, sen olen teille itse uskonut. Jos en olisi tuntenut teidän jalomielisyyttänne ja vieraanvaraisuuden kunnioitusta, ja jos en olisi tietänyt teidän olevan yläpuolella tietämätöntä ja ahdasta aikaamme, olisi sellainen luottamus vallanomistajaa kohtaan leimannut minut halveksittavimmaksi pöllöksi. Olette lausunut totuuden, herra kuningas", jatkoi hän aivan kuin pakoitetulla varmuudella, "minä olen kerettiläinen ja Leccar-veli; mutta minä pidän suuremmassa arvossa sitä, vieläpä uhalla kerran kuolla roviolla sen puolesta, kuin jos koko sokea harhaanviety kristikunta palvelisi minua suurimpana ja ihailtavimpana pyhimyksenä."
"Tosiaankin", vastasi kuningas ankarasti. "Se oli rohkea sana, herra Thrand, ja jos se ei sisällä korkeampaa viisautta, kuin minkä kolmannentoista vuosisadan paraimmat ja viisaimmat miehet tunsivat, täytyy minun pitää sitä kirotuimpana ja hurjimpana sanana, joka koskaan on tullut inhimillisille huulille. Minä olen itse, kuten tiedätte, vaarallisessa ja rohkeassa taistelussa vallan kanssa, joka kirkon nimessä tahtoo hallita niin ruhtinaita kuin kansoja tahtoen tehdä sielumme orjiksi, ja minä uhmaan jokaista ihmiskäskyä, joka tahtoo pakoittaa meitä epätoivoon ja jumalattomuuteen, ja jättää sielumme kiusaajalle. Mutta silti on kirkko, ynnä jumalallinen sana, jolle se on rakennettu, minulle yhtä pyhä ja horjumaton. Tahtoisinpa nähdä sitä silmästä silmään, olkoon hän sitten viisas tai hullu, joka; hiuskarvankaan verran voi minua horjuttaa tästä uskosta."
"Niinpian kuin ymmärrätte minut täydellisesti, herra kuningas", vastasi mestari Thrand tyynesti, "tulette huomaamaan, että se ei koskaan ole ollut tarkoitukseni. Oikean totuuden kirkko on näkymätön, jota myös minä hengessäni palvelen, ja tosi ikuinen jumalsana on se, jota ei koskaan ole täydellisesti lausuttu, jota minä hartaudella kuuntelen ja pyrin omistamaan tieteen ja tutkimuksen avulla tässä ilmestysten suuressa kirjassa, jonka ainoastaan meissä herännyt jumalvoima voi havaita. Ettekö itsekin kuule tätä mahtavaa jumaluusääntä, herra kuningas, taivaallisessa ukkosenjylinässä? Ettekö näe kaikkivoimaisen sormea murskaavassa salamassa? Ja eikö teidän pidä myöntää, että se, joka on näiden mahtavien luonnonvoimien herra, on ainoa tosi, mahtava Jumala, jota meidän tulee kunnioittaa ja palvella?"
"Niin, sehän on selvä. Mutta mitä siitä seuraa?" kysyi kuningas kärsimättömällä äänellä.