"Jumala varjelkoon, Teidän Armonne!" — huudahti mestari Thrand kauhistuneena.
"Kutsuin teidät tänne varoittaakseni teitä, en ottaakseni vastaan varoituksia", jatkoi kuningas ankarasti. — "Olen huomannut, että ajatuksenne jumalallisista asioista ovat vaarallisia ja eksyttäviä. Pitäkää ne ominanne, tai minun on pakko karkoittaa teidät maasta. Kunnioitan kaikin puolin tietojanne maallisista asioista", — lisäsi hän, — "niistä voin hyötyä. Rahamestarikseni ensinnäkin ette kuitenkaan voi tulla, — ja vielä vähemmän sielunpaimenekseni, koska ette ole hengellinen ettekä oikeauskoinen. Jos viisas Roger Baco oli opettajanne, niin tahdon sentään saada tietää, mitä hän on opettanut teille hyvää ja järkevää; mutta viisasten kivestä en tahdo enää kuulla sanaakaan. En tahdo katsoa tulevaisuuteen; jos ymmärrätte sen taidon, niin pitäkää se omananne! Minä pidän sitä, ellen noituutena, niin syntinä ja tuhmuutena joka tapauksessa; se taito ei vielä koskaan ole tehnyt ihmistä onnelliseksi. Jos voitte pitentää ihmiselämää sen luonnollisten rajojen yli, mitä minä kuitenkin hyvin epäilen, niin pitäkää sekin viisaus salaisuutenanne! Se tuntuu minusta yhtä julkealta kuin järjettömältäkin: en halua elää tässä maailmassa tuntiakaan kauemmin kuin kaikkivaltias Jumala on säätänyt. Mutta jos voitte luonnollisesti ja syntiä tekemättä paljastaa minulle luonnon salaisuudet, jos voitte jäljitellä taivaan salamaakin, kuten väitätte, niin näyttäkää minulle ja oppineillemme sitä taitoa ja selittäkää se mihin hintaan itse arvioitte sopivan! Mutta kuinka kauas valtiutenne luonnonvoimien yli ulottuneekin, niin älkää kuvitelko riistäneenne mahtia Häneltä, jonka rinnalla maan viisain ja mahtavin mies on vain halpa mato! Menkää nyt ja rukoilkaa Herraa ja Neitsyt Maariaa antamaan teille anteeksi ne julkeat sanat, joita täällä olette puhunut! Kunpa te, joskus pääsisitte parempaan ymmärrykseen siitä, mikä on sielun autuudelle tärkeämpää ja korkeampaa kuin kaikki maallinen viisautenne!"
Mitä mestari Thrand vastasi tähän ankaraan puheeseen, sitä Henrik-kreivi ei voinut kuulla; hän oli ymmärtävinään, vain sanat: "huomenna, Herra Kuningas!" sekä muutamia yleisiä, erittäin nöyriä kunnioituksensanoja, ja hänestä tuntui kuin taiturin ääni olisi tullut syväksi ja miltei tuntemattomaksi. Salakammion ovi aukeni. Henrik-kreivi huomasi kuninkaan olevan yksin ja avaavan juuri makuuhuoneensa ovea. Kreivi astui hiljaa ulos kirjastosta; hän kuuli edellään käytävässä askelia. Mestari Thrand siellä tuli kuninkaan salakammiosta. Henrik-kreivi pysähtyi ja huomasi, että tuo pieni taikuri usein seisahti pitkässä käytävässä ja näytti empivän; hän mutisi itsekseen ja käsitteli pimeässä jotakin. Äkkiä hänen käyntiään ja kummallista muotoaan valaisi kirkas valo, joka katosi taas kohta; mestari Thrand pysähtyi eräälle salaovelle, joka vei junkkari Kristofferin huoneisiin, mutta johon kellään muulla ei ollut avainta; ovi avautui ja sulkeutui jälleen, ja mestari Thrand oli kadonnut.
"Mitä se merkitsi?" — lausui kreivi itsekseen, säpsähtäen. — "Hm, täällä hiipii yön henki ruhtinaallisten veljesten ympärillä." Hän ei lähtenyt pimeästä käytävästä, ennenkuin oli nähnyt tulitaikurin hiipivän takaisin junkkarin asunnosta ja lähtevän ritarien kerrokseen, vastapäiseen linnankylkeen, missä kaikki vieraat saivat yöpaikkansa. Kreivi Henrik itse ei lähtenyt levolle, vaan valvoi henkivartion päällikkönä tämän yön kuninkaan makuuhuoneen ovella.
SEITSEMÄSTOISTA LUKU.
Aamunkoitossa olivat Helsingborgin linnassa kaikki iloisessa touhussa. Jokainen Tanskan hovimies ja ritari tunsi nuoren kuninkaan täsmällisyyden ja kärsimättömän kiivauden, kun oli kysymyksessä varhainen lähtö, vaikkapa vain metsästykselle. Jokainen ritari ja asemies, jonka jalka ei ollut jalustimessa silloin kun kuningas oli ratsun selässä, sai vartoa ankaraa katsetta tai vakavaa nuhdetta. Tänä tärkeänä juhlapäivänä, johon kahden valtakunnan huomio oli kiintynyt ja jota kuningas niin kaihoten oli odottanut, oli kuin aurinko yksistään olisi uskaltanut koetella hänen kärsivällisyyttään. Jo ennen päivännousua seisoivat komeat ratsut loimiin peitettyinä ja satuloituina; juhla-asuisia ritareita, silkkiin samettiin ja kirjovaatteihin pukeuneina, parveili virkeinä ja iloisina, ja tuskin oli kesäkuun auringon ensi säde langennut suureen ja loistavaan hääjoukkoon, ennenkuin kuningas-sulho astui ulos, taluttaen äitiään, ja tervehti ystävällisesti kaikkiin suuntiin. Hän saattoi äitinsä paljain päin rouvasvaunuihin, ja hyppäsi sitten ratsunsa selkään. Hänen kauniit, nuoret kasvonsa loistivat toivoa ja sydämen iloa; hän näytti heittäneen pois kaikki synkät ja kiusaavat ajatukset. Loistavimpaan ritaripukuunsa pukeuneena, ruusunpunainen miekanhihna olallaan ja valkoinen strutsin-sulka hatussaan, hän pyöritteli ylvästä, maidonvalkoista juhlaratsuaan. Hänen iloinen isäpuolensa, kreivi Gerhard, pysytteli hänen oikealla, junkkari Kristoffer hänen vasemmalla puolellaan. Junkkarikin näytti riehakkaalta ja iloiselta, mutta tuli hehkuvan punaiseksi ja vakavaksi, kun kuningas heilutti kättään ja tervehti häntä niin sydämellisen näköisenä, että hän näytti hämmästyvän.
Ne kultaiset vaunut, joissa kuninkaan majesteetillinen äiti istui kamari-rouvineen, vierivät kuuden teräsharmaan andalusialaisen oriin vetäminä kulkueen etunenässä linnansillan yli; mutta pian kuningas ratsasti kärsimättömänä niiden ohi, esittäen iloisesti ja kohteliaasti anteeksipyyntönsä. Henrik-kreivi ja puolet ritareista seurasivat häntä, mutta: rouvasvaunujen ja muun osan suurta ritarisaattuetta oli työläs pysytellä rientävän sulhasen mukana. Tukholmantien vieriset ojanpartaat ja kukkulat olivat kirjavanaan kansaa, joka riemuitsi komeasta näystä ja tervehti kuningasta vilpittömällä ihailulla.
Kun kuningas niin ratsasti morsiantaan vastaan, valmisteltiin Helsingborgissa kuninkaallisen morsiusparin vastaanottoa mitä komeimmaksi. P. Maarian kirkko oli koristettu kukkasmatoilla ja seppeleillä; siellä nähtiin jo aamumessussa dominikaanien maakunta-esimies sekä Aarhusin ja Riiben arvokkaat piispat, jotka uljaasti olivat pysyneet kuninkaan puolella hänen taistellessaan arkkipiispaa ja paavin hovia vastaan. He seisoivat siellä aamuvarhaisesta asti juhla-asuisina koukerosauvoineen pääalttarilla, ollakseen apuna tämänpäiväisissä menoissa, ja heidän mukanaan oli suuri joukko munkkeja, kaniikkeja ja pappeja valtakunnan kaikista hiippakunnista, jotka tuomiokapitulien ja Tanskan papiston puolesta tahtoivat yhteisillä rukouksillaan ja siunauksillaan vihkiä tämän päivän oikeaksi kahden kansan ja kahden ruhtinassuvun ilojuhlaksi. He näyttivät saapuneen niin lukuisina poistaakseen huomattavalla lukumäärällään ja yhdistyneellä arvokkuudellaan kaiken tukalan epäröinnin sekä kansasta että kuninkaalta ja hänen morsiameltaan mitä tuli kihlauksen pätevyyteen ja rikkomattomuuteen pyhänä sakramenttina, huolimatta erikoisvapautuksen puuttuvasta muodollisuudesta, huolimatta siitä pannasta ja kirkonkirouksesta, jota vastaan he kuninkaan ja kansan kera olivat panneet vastalauseensa.
Linnavuoren alisella nurmikolla pystyteltiin aituuksia ja lavoja turnajaisia varten, sekä telttoja, joissa katsojia kestittiin. Kaikki linnan asujamet olivat täydessä touhussa; korkeissa saleissa katettiin pöytiä, kellareista vyöryteltiin sima-, olut- ja viinitynnyreitä. Kyökissä oli kokkipojalla hiki. Joukko soittajia viritteli ja näppäili soittokojeitaan; siinä oli pillipiipareita, huilun- ja torvenpuhaltajia, sekä suurten rumpujen hoitajia. He olivat asettuneet parvelle, mistä heidän oli otettava häävieraat soitolla vastaan sekä huviteltava taajaa kansanjoukkoa. Salmen rannalla vuorenrinteellä olevassa suuressa linnanpuistossa ripusteltiin jo aamuvarhaisesta pitkien käytävien vieruspuihin värillisiä lyhtyjä iltajuhlia varten. Eräässä syrjäisessä puistonkolkassa sitäpaitsi kokeiltiin ennen tuntemattomia tulitemppuja, joilla tuo salaperäinen Thrand Fisililäinen tahtoi hämmästyttää kuningasta ja hovia, ja joita hän itse ja hänen apurinsa, nuori Laurentius-herra, innokkaasti valmistelivat. Mestari Rumelant ja mestari Pappe taas tepastelivat suurten pensasrivien väliä, harjoitellen juhlalaulujaan. Uteliasten vierasten ja katsojain kuhina lisääntyi alituiseen. Kaikki sataman laivat olivat seppelöidyt ja liputetut, ja salmi oli melkein Själlannista ja pikkusaarilta saapuvien laivojen peitossa. Laivasillalla, kaupungilla ja Tukholman tiellä vilisi ritareita, pappeja, kauppiaita ja kalastajia sekä Skoonen talonpoikia perheineen; näkyipä kansallispukujakin kaukaisemmilta tanskalaissaarilta ja monista ruotsalaismaakunnista. Kaduille oli siroteltu kukkia. Kaikissa ikkunoissa riippui seppeleitä ja silkkiverhoja, ja ne olivat täynnä korupukuisia naisia. Monista tuhansista iloisista äänistä syntyi hurinaa, kaikkialla odoteltiin ja tuijoteltiin siihen suuntaan mistä hääsaattoa varrottiin. Vihdoin kaikui suusta suuhun: "Kulkue, kulkue! Nyt he saapuvat! Tuolla he ovat!" Väenvirta liikkui suurena ryhmänä eteenpäin, ja linnanvoudilla miehineen oli täysi työ tilan pitämisessä vapaana tulijoille.
Suurella kulmakivellä, eteläisen linnanportin viereisen nostosillan läheisyydessä, seisoi vanttera mies, päällään karkea pyhiinvaeltaja-kauhtana, jonka näkinkengillä kaunistettu kaulus peitti leveitä hartioita, ja leveälierinen hattu puoliksi pyöreiden, ahavoittuneiden poskien yli vedettynä. Hänen vierellään seisoi vanha kalastaja sekä pieni suloinen gillelejeläinen, pohjoissjällantilaiseen pukuun pukeutunut kalastajatyttö. Pyhiinvaeltaja oli Martti Madsvend, joka äskettäin morsiamensa ja hänen isänsä kera oli astunut maihin kalastajaveneestään kaukana hietaharjun alla. Edellisenä päivänä Martti oli saapunut Gilleleijeen eräällä punapurjeisella, etelästä purjehtivalla laivalla, joka oli merellä saanut vaurioita ja laski Kulleniin korjauksille; siitä hän oli puhunut jotakin salaperäistä ja vertauksellista. Vaikka kuningas oli hänet itsensä osallisuudesta arkkipiispan pakoon Sjöborgista tuominnut maanpakoon, oli hän kuitenkin osannut rauhoittaa vanhaa Jeppe-kalastajaa ja hänen tytärtään siitä, että hän taas uskaltautui maahan, ja senlisäksi saanut heidät saattamaan häntä tänne, missä hän tahtoi näyttää heille, että hän pyhiinvaellusretkellään oli päässyt rauhaan sekä Jumalan että ihmisten kanssa ja nyt "tohti uudestisyntyneellä ja hyvällä omallatunnolla astua itse kuninkaan eteen hänen hääpäivänään."