"Tule tänne, isä Jeppe, tule, pikku Kaarina! Minä nostan sinut ylös!" — sanoi Martti, hypäten alas kiveltä. — "Nyt voitte nähdä koko loiston. Minä kai teen viisaimmin tukahduttaessani uteliaisuuteni eräästä vissistä syystä, ja pysyttelen siksi pyhiinvaeltaja-asussani toistaiseksi, saadakseni säilyttää pääni."
"Ah niin, rakas Martti!" — kuiskasi tyttö huolestuneena ja taputti häntä poskelle, Martin nostaessa hänet vahvoin käsin ylös kivelle kuin nuken. — "Piiloudu minun ja isän selän taa! Minä kuolen pelosta, että kuningas huomaa sinut."
"Älä huoli mistään ja katso vain iloiten tuota loistoa, pikku morsian!" — kuiskasi leikkisä pyhiinvaeltaja. — "Hän on nähnyt minut yhden ainoan kerran ja tuskin tuntee minua; tänään hänellä on muutakin ajateltavaa kuin rakkaitten uskollisten alamaistensa hirttämistä."
"Vain konna häntä syyttää sellaisista ajatuksista!" — kiivastui vanha Jeppe-kalastaja. — "Jos hän nyt hirttää sinut, ryökäle, niin olet sen ansainnut; jos et voi päästä pälkäistä, niinkuin kunnon mies konsaan ja niinkuin kädelläsi takasit ja vannoit minulle ennen maasta-lähtöäsi, niin matkasit Roomaan narrina ja palasit kotiin vielä pahempana."
"Ai, ai, älähän hätäile, isä Jeppe!" — vastasi Martti. — "Katsotaanpa tätä loistoa rauhassa. Onhan huomenna aikaa nähdä, hirtetäänkö minut vai ei; eipä sillä ole hätää."
"Sinä olet paatunut velikulta, Martti!" — mutisi vanhus. — "Jos olet houkutellut meidät tänne, jotta me suruksemme saisimme nähdä sinut hirressä, niin et ikinä saa tytärtäni — olin vähällä sanoa, — vaikka sehän on itsestään selvää. Mutta missä ne viipyvät ne ylhäiset herrat, joiden piti tulla avuksesi? Se on kaikki lorua ja kerskausta, nähdäänpäs, ja sinä olet vielä kuten ennenkin huima hirtehinen."
"Vaiti, Jeppe-isä! Kas, sieltäpä tulee ylhäisiä ritareita ja herroja; kukaties niistä joku tahtoo taittaa peitsen kuningasta vastaan Martti Madsvendin kunnian puolesta! — Ja katsokaas, tuolla hän itse tulee."
"Syrjään, riiviö! Et ole kyllin arvokas näkemään häntä!" — lausui kalastaja työntäen maanpakolais-pyhiinvaeltajan tylysti taaksepäin ja asettuen hänen eteensä. — "Jumalalle kiitos ja kunnia, minä tohdin katsoa kunnon kuningastamme silmiin, tarvitsematta piiloutua rehellisen miehen selän taa." Nyt seurasivat kaikkien silmät vain kulkuetta, ja ilmassa kajahteli ylistyshuutoja kuninkaalle ja hänen kauniille morsiamelleen.
Kuinka jännitetty odotus olikin ollut, ja kuinka huhu olikin ylentänyt jalon Ingeborg-prinsessan kauneutta ja rakastettavuutta, niin kuitenkin jokainen hänet nähdessään oli kuin yllätetty. Hän istui leveissä, avoimissa rouvasvaunuissa äitinsä, Helvig-kuningattaren sekä kuninkaan äidin, kreivitär Agnesin välissä. Hän oli puettu vielä vain yksinkertaiseen, mutta aistikkaaseen matkapukuunsa. Ei mitään silmiinpistävää loistoa ollut hänen kauneuttaan lisäämässä; mutta kukaan ei senkään kysynyt, hänkö se oli morsian. Noiden kahden vanhemman naisen välissä, jotka kumpikin arvokkaalla majesteetillaan herättivät kunnioitusta ja vetivät puoleensa kansan huomion, piti tämä nuori kaunotar kuitenkin etusijansa ja herätti ylevää ihailua, joka, siihen kun liittyi tajunta siitä, että hän oli kuninkaan morsian ja tästä päivästä lähtien Tanskan kuningatar, täysin täytti majesteetillisen ylevyyden puutteen. Äitinsä, rehdin Gerhard-kreivin sisaren rinnalla hän ilmaisi, keltä oli perinyt lapsellisen hyvänsävyisen hymyilynsä ja sen sydämenrakkauden jalon ilmeen, joka oli koko hänen olentonsa sieluna; ja ken oli nähnyt hänet mahtavan isänsä, suuren, majesteettisen kuningas Maunu Latolukon, se voi selittää sen rohkean ylevyyden, mikä tuon kauniin prinsessan katsannossa oli yhtynyt niin suureen lempeyteen ja sulouteen. Vastapäätä prinsessaa ja molempia kuningattaria istui kaksi nuorempaa naista, jotka kuuluivat prinsessan ja Ruotsin leskikuningattaren seurueeseen. Pienempi oli kaunis Kristiina-neito, marski Torkkeli Knuutinpojan tytär, joka äskettäin oli kihlattu kuningas Birgerin nuoremmalle veljelle, Suomen herttualle Waldemarille. Kookkaampi oli prinsessan lapsuudenopettajatar ja uskollinen ystävätär Inge-rouva, Tanskan drotsin Pietari Hesselin ylevä puoliso, joka toimeliaan miehensä ollessa lähettiläänä Roomassa oli elellyt Ruotsin hovissa. Tämä Litlein ja suurten Videin sukuun kuuluva jalo nainen oli lähinnä hurskasta, hyvää Helvig-kuningatarta enimmän vaikuttanut prinsessan koko kasvatukseen ja varhain herättänyt hänessä suuren rakkauden Tanskaa kohtaan. Hän oli tutustuttanut tanskalaisten tulevan kuningattaren kansan henkeen ja tapoihin, entisaikain töihin, kansanlauluihin ja ihaniin taruihin, ja hän oli ilolla ja ihailulla nähnyt, miten kokonaisen kansan elämä näytti virittävän lapsellisen hurskaan prinsessan sielussa kauneimman rakkauden Tanskan nuoreen kuninkaaseen. Inge-rouva oli vielä mitä viehättävin nuorikko, jonka sanoissa ja ilmeissä oli paljon varmuutta ja voimaa. Kansa tunsi ja kunnioitti häntä; mutta hän itse näytti nyt ilolla häviävän siihen nuorekkaan kauneuden loistoon, joka täydellä syyllä teki Ingeborg-prinsessan päivän ja juhlan kuningattareksi.
Prinsessa vastaili kansan tervehdyksiin ja ihailunhuutoihin mitä armaimmilla katseilla ja liikkeillä; aina kun hänen iloinen katseensa siirtyi vaunusta oikealle, kohtasi se kuninkaan katseen. Tämä ratsasti valkoisella oriillaan rouvasvaunujen vieressä, sulkahattu kädessään, ja näytti melkein ilon lamauttamana jakavan rakkautensa uskolliselle kansalleen ja morsiamelleen, mutta hänen koko sielunsa kuitenkin ikäänkuin sädehti loputtoman täytelästä rakkautta hänen katseestaan, viipyipä se sitten vaunuissa tai riemuitsevissa väkijoukoissa. Ei hän sentään tässäkään onnen mielialassa voinut tukahduttaa vähäistä huokausta, ja hänen selkeän katsantonsa taivaan yli kiiti ikäänkuin uhkaava myrskypilvi aina kun hän vaunujen toiselta puolen kuuli veljensä kumean äänen ja näki junkkarin levottomassa katseessa ja intohimoisen punertavilla kasvoilla epäämättömän ilmeen kateudesta ja loukatusta ylpeydestä. Kristoffer ratsasti Ruotsin kuninkaan Birgerin veljien, Södermanlannin uljaan, ritarillisen Eerik-herttuan sekä Suomen herttuan Valdemarin välissä, jotka molemmat herättivät miehisellä kauneudellaan, loistollaan ja kohteliaisuudellaan paljon huomiota. Joka kerta kun Kristoffer kuuli heitä puhuteltavan herttuoiksi ja häntä itseään vain "jaloksi herra junkkariksi", näytti hän katkeralla hymyllä kokevan turhaan peittää sitä, kuinka suuresti hän tunsi veljensä, kuninkaan, syrjäyttävän häntä, kun tämä ei kohottanut hänen arvoaan ja arvonimeään, vaikka hän oli Tanskan kuninkaaseen samassa suhteessa kuin nuo ruotsalaiset herttuat Ruotsin kuninkaaseen.