Kansan huomio oli kääntynyt ritarileikkeihin, joiden piti alkaman muutamia tunteja kirkkojuhlan jälkeen. Suurta turnajaiskenttää ympäröi tavaton ihmisjoukko, ja koko linnavuori oli kuin kylvetty katsojia täyteen. Porrasmaisesti kentän ympärillä kohoavat penkit olivat korupukuisten naisten hallussa, jotka jännitetyllä odotuksella iloitsivat edeltäpäin tästä näytelmästä. Vihdoin torvientoitoitus ilmoitti vallasväkien saapuneen. Purppuraverhoilla peitetyille korkeille parvekkeille istuutuivat kaikki ruhtinaalliset naiset ylhäisine rouvas- ja neitsytsaattueineen. Siellä nähtiin jälleen juhlan kuningatar, kaunis kuninkaanmorsian, pääkoriste vaaleilla kutreillaan. Kansan ilohuutojen kaikuessa hän asettui nojatuoliin äitinsä ja Helvig-kuningattaren väliin. Birger-kuningas istui äitinsä vierellä prinsessa Mereten luona; hän aikoi ottaa turnajaisiin osaa vain katsojana. Torkkeli Knuutinpoika ja joukko muita vanhempia ruotsalaisia hovimiehiä seisoi hänen lähellään, samoin kreivi Gerhard, joka ei enää kyennyt tähän leikkiin; mutta Tanskan nuori kuningas pysyttelihe ruotsalaisten herttuain ja muiden ruhtinasherrojen kera turnajaisratsujensa selässä aitausten ulkopuolella kilpailija-ritarien joukossa. Ruhtinasparvekkeen alla istuivat korokkeella kilpailutuomarit, jotka kaikki olivat vanhoja kokeneita ritareita, ja kilparadalla astelivat aseairuet apureineen juhlapukuisina, käsissä valkeat sauvat, järjestystä pitäen. Suuri kuoro torvenpuhaltajia ja rumpaleita avasi ritarikisat soittamalla kansanomaisen turnajaislaulun säestykseksi:
"Heitä seitsemänkahdeksatta läks Haldista ratsastain."
Kun kuului kertosäe, johon koko kansa yhtyi:
"Ja kaviot ne kapsaa, kun tanskalaiset urhot ratsastaa."
niin kaikki kilparitarit ajoivat täyttä neliä aitauksen sisään ja asettuivat iloiseen kilpa-asentoon. Turnajaiset alkoivat. Moni peitsi katkesi yleisön riemuitessa. Tässä tylsin peitsin suoritetussa aseleikissä jouduttiin harvoin vaarallisiin pinteisiin, vaikka joku ritari kyllä saattoi nyrjähyttää käden tai jalan, pudotessaan aivan päistikkaa satulasta. Monet ritarit olivat erittäin taitavia pyörittelemään hevosta ja peistä; mutta etevimmät kaikista tanskalaisista ritareista olivat marski Olavinpoika, Meklenburgin kreivi Henrik sekä ritari Helmer Blå. Eräs hunnutettu nainen viittoi usein innostukseksi ja suosionosoitukseksi Helmer-ritarille: hän heitti rouvasparvekkeelta hänen eteensä hansikkaita, esiliinoja ja silkkinauhoja. Ritari tervehti kohteliaasti. Hänen kilvessään oli tunnuslause: "Pyhän Annan ja Pyhän Eerikin puolesta!"; ne olivat hänen rakkaan vaimonsa ja kuninkaansa suojeluspyhimykset, joiden kunniaksi hän tällä kertaa heilutti peistä. Viime kierrolla hän työnsi marskin satulasta; silloin nainen heitti hänelle huntunsa. Se oli hänen nuori, kaunis vaimonsa, Kogsböllen Anna-rouva, joka arvaamattomalla läsnäolollaan täällä iloisesti yllätti miehensä; kohta kun tämä tunsi hänet, hän heitti iloissaan peitsensä korkealle ilmaan. Hän unohti ottaa vastaan voittamansa palkinnon, ja juoksi kuin vihuri rouvasparvekkeelle syleilemään vaimoaan, suureksi huviksi katsojille vieläpä kisatuomareillekin, jotka mielellään soivat näin hiukan poiketa hyvästä tavasta ja järjestyksestä.
Ruotsalaisista turnajaisiin osaa-ottavista herroista oli etevin Södermanlannin Eerik-herttua; hänen peitsensä kukisti jokaisen vastustajan satulasta, ja hänen sisarensa, juhlan nuori kuningatar, iloitsi hyvin siitä maineesta, mitä hänen rakkain ja ritarillisin veljensä täällä niitti. Suomen herttua Valdemar loisti myös näissä juhlakisoissa ja koetti näyttää rohkeuttaan varsinkin kun Torkkeli Knuutinpojan kaunis tytär osoitti pelkoaan sentakia. Aina kun joku kilpailija syöksyi tantereeseen, raikuivat torvet voittajan kunniaksi, ja kansa riemuitsi, kun taas voitettu riensi tervehtimään voittajaansa kohteliaalla kumarruksella, säälimättä itseään tai nureksimatta. Åke-drotsi, joka tavallisesti onnistui hyvin sellaisissa koetteluissa, ei ollut vielä kyllin toipunut vaarallisesta onnettomuudesta Kallundborgissa, voidakseen ottaa niihin osaa. Sitäpaitsi hän oli kumman alakuloinen, vaikka iloitsikin kuninkaan rakkausonnesta. Hän oli nyt menettänyt kaiken toivon saada nähdä Stig-marskin tytärparat vapautettavan vankeudestaan. Kuningaskin oli harvinaisen vaitelias, vaikka hänen kasvoistaan loistikin syvä sydämenilo aina kun hänen silmänsä kohtasi Ingeborg-kuningattaren rakkaan katseen parvekkeelta. Hänen ajatuksensa näytti usein olevan poissa, eikä hän seurannut tavallisella tarkkaavaisuudellaan eikä innollaan tätä mielihuviaan, jota hän tänään, sulhasena ja palkintojenjakajana, tahtoi olla vain katsomassa. Langelandin Eerik-herttua, joka oli kuulu yhtenä etevimmistä turnaajoista ei näyttänyt nuorempien ritarien joukosta saaneen yhtään vastustajaa, jonka kanssa olisi halunnut otella, kun Södermanlannin Eerik-herttua oli jo katkaissut peitsiä täyden määrän saadakseen korkeimman palkinnon, ja poistunut kilpailusta. Junkkari Kristoffer katseli raskasmielisellä halveksunnalla koko leikkiä, kuin kulunutta ja lapsellisen turhaa pilaa. Hän kyllä osasi käyttää peistään voimakkaasti; mutta hän ei pitänyt itsensä arvoisena tavoitella turnajaispalkintoa, jonka hänen veljensä oli asettanut, tai kilpailla jonkun vähemmän kanssa kuin kuninkaan.
Vähitellen Eerik-kuninkaan nuorekkaat kasvot vilkastuivat, hänen katsellessaan kilpailua. Valkoinen turnajaisori tanssi hänen allaan, ja kohta kun viimeinen palkinto oli voitettu, hän tarttui reippaasti kullattuun peitseen, heilutti sitä kepeästi kädessään ja laski rohkeata nelistä aidan yli, riemuitsevain katsojain suureksi iloksi.
"Koetetaanko mekin kerta keskenämme naistemme kunniaksi, herra serkku?" — huusi hän iloisena Langelandin herttualle Eerikille. Kookas herttua tervehti kohteliaasti ja ratsasti aituuksen sisään.
"Kas hittoa, Pitkäkoipi, Pitkäkoipi!" — kuului uteliaasta väkijoukosta, ja syntyi odottava äänettömyys. Kuningatarparvekkeelta liehui ruusunpunainen silkkinauha häntä kohden; hän sitoi sen kypäräänsä, tervehti iloisesti nuorta kuningatartaan ja ajoi paikalleen. Herttua kiinnitti kypäriinsä sinisen nauharuusun. Erittäin tottuneesti ja taidokkaasti kiitivät nyt nämä kaksi ruhtinaallista kilparitaria toisiaan vastaan täyttä neliä, peitset tanassa. Kuningas käytteli peistään nopsasti ja torjui vastustajansa lyönnit. Herttualta lensi peitsi kädestä ja putosi kauas radalle; mutta kuninkaan peitsi murtui herttuan rintahaarniskaan huojuttamatta häntä ensinkään.
Sekä herttuan että kuninkaan taitoa ihasteltiin äänekkäästi; monesta lausumasta kävi kuitenkin selvään ilmi kansan ennakkorakkaus nuorta ritarillista kuningasta kohtaan. "Jos kuninkaan peitsi olisi kestänyt" — lausui eräs poikanen — "niin olisimmepa nähneet Pitkäkoiven töppöset ilmassa."