"Mahdollista, teidän armonne!" — vastasi junkkari kumealla äänellä ja tervehti kuningasta hillityn kohteliaasti, lähtien samalla pois. Hän hypähti pian ratsunsa selkään ja ratsasti tiehensä meluisan väkijoukon keskitse, joka äänekkäästi teki pilaa siitä hullunkurisesta asennosta, missä junkkari oli ollut jalat ilmassa kuninkaan lyönnin voimasta.
Siten turnajaiset päättyivät; mutta se riemu, millä kuningasta saatettiin linnansillalle, näytti vähän ilahduttavan häntä tällä kertaa. Hän luuli nähneensä veljensä silmässä tulen, joka kauhistutti häntä.
KAHDEKSASTOISTA LUKU.
Turnajaisten jälkeen kuningas löi ritarisalissa tavanmukaisella juhlallisuudella ritareiksi muutamia asemiehiä, jotka olivat kunnostautuneet "Stig-marskin kahakassa" ja Norjan sodassa. Sitäpaitsi jaeltiin paraatihevosia, komeita aseita ja muita kunnialahjoja ruhtinaallisille häävieraille ja eräille niistä ruotsalaisista herroista, jotka olivat saattaneet Ingeborg-prinsessaa Tukholmasta. Erityisesti kuningas tahtoi antaa tässä tilaisuudessa marski Torkkeli Knuutinpojalle erinomaisen kunnioituksensa merkin, ja hän lahjoitti tälle sen uljaan ritarinmiekan, jota hän itse oli tänään kantanut. "Kantakaa sitä omananne ja Ruotsin kunniapäivänä ilolla!" — lausui hän. — "Mutta käyttäkää sitä, jalo herra marski, minua itseäni vastaan kuten olette käyttänyt omaa kunnon miekkaanne pakanallisia karjalaisia vastaan, jos minä jolloinkin — minkä Jumala estäköön — voin unhoittaa sen sopimuksen ja ystävyysliiton jalon Ruotsin kansan ja sen kuninkaan kanssa, minkä vakuudeksi tämä päivä on minulle ja Tanskalle antanut mitä kauneimman pantin!"
Ruotsalainen valtiomies otti tämän lahjan vastaan henkevällä puheella; hän toivotti sekä Tanskalle että Ruotsille onnenaikaa, jolloin heidän ruhtinastensa ja ritariensa miekat välkkyisivät vain kunnian, rauhan ja rakkauden tähtisäteinä toisiaan vastaan, mutta kuten revontulet ja liekitsevät pyrstötähdet Pohjolan yhteisiä vihollisia vastaan.
Lopuksi kuningas otti esiin erään asiakirjan, josta riippui vihreissä silkkinauhoissa suuri kuninkaallinen sinetti vahaan painettuna, kilvessä toisella puolen kolme kruunattua leopardia ja toisella puolen kuningas valtaistuimellaan kruunausasuisena. Kääntymättä sille puolen valtaistuinta, millä junkkari Kristofferin paikka oli ja jonne kuningas ei koko menojen aikana ollut heittänyt katsetta, hän sanoi korkealla äänellä ja ikäänkuin itseään vastaan taistellen: "Tanskan junkkari Kristoffer Eerikinpoika, astu esiin, ottamaan kädestäni juhlalahja tänä elämäni onnellisimpana päivänä! Minä olen vilpittömästä veljellisestä suosiosta ja neuvostoni suostumuksella jo kolme vuotta sitten allekirjoittanut ja sinetöinnyt tämän asiakirjan, joka julaistaan nyt vasta, ja jossa sinut nimitetään Vironmaan herttuaksi ja sen läänitysoikeuksien omistajaksi. Kaikkivaltias Jumala antakoon siihen siunauksensa!" Lausuttuaan selkeästi nämä sanat hän tunsi ikäänkuin raskaan kiven vierineen pois rinnaltaan ja hän kääntyi tyynenä ja iloisena sille puolen, mistä odotti veljensä astuvan esiin; mutta junkkarin paikka oli tyhjänä. Ei kukaan läsnäolijoista ollut nähnyt häntä turnajaisten jälkeen. Junkkarin hovimarsalkka astui esiin herransa puolesta ottamaan vastaan läänityskirjeen polvistuen kuninkaan eteen; sitten hän nousi, kumarsi syvään ja poistui etsimään herraansa.
Kristoffer ei ollut hääateriallakaan. Jotkut olivat olleet näkevinään hänen ratsastavan kuin raivopää täyttä neliä Fruelundista kohta turnajaisten loputtua.
Prinssi ei ollut palannut vielä iltajuhliinkaan. Linna kaikui musiikkia ja iloa. Ritarisaliin ja parvekkeelle pääsi kaikensäätyinen kansa esteettömästi tanssiin ja naamiaisiin. Kuten hauskoissa laskiaisremuissa huviteltiin näissä hullunkurisilla naamiopuvuilla ja jonkinlaisilla näyttämöesityksillä, joissa täydellä tyytyväisyydellä nähtiin yhtenä sekamelskana raamatullisia ja pakanallisia, pyhiä ja maallisia asioita. Ottipa tähän iloon osaa joukko hengellisiäkin herroja salapukuisina, esittäen n.s. mysterion eli raamatullisen ilveilyn, missä joku saksalainen "Hanswurst" ("Makkara-Hannu") näytteli temppujaan; myös Daavidin ja Goliatin taistelu esitettiin suureksi iloksi rahvaalle, joka Daavidilla luuli tarkoittavan omaa kuningastaan ja pitkän Goliat-venkaleen oli tuntevinaan milloin herttua Pitkäkoiveksi, milloin junkkariksi, mutta kohta kun drotsi huomasi ilveilyä selitettävän näin, hän poistatti nämä naamiot. Kun kuningas astui parvelle tanssijain joukkoon, niin nuoret tytöt lauloivat laulua, millä häntä tavallisesti tervehdittiin, ja josta oli tullut jonkinlainen kansallislaulu. Ihastuksella nuorta kuningasta kohtaan ja viitaten erääseen hänen nuoruutensa merkillisimmistä seikkailuista he lauloivat iloisesti:
"Ja Riiben sillalla tanssitaan; — on vallattu linna. — Korukengin ritarit tanssii edest' Eerikin, nuoren kuninkaan."
Kuningas kuunteli mielihyvällä tätä laulua ja jutteli Åken kanssa rakkaasta drotsistaan Pietari Hesselistä, josta tämä laulu aina muistutti häntä, ja kun Gerhard-kreivi kuuli laulun Riiben linnasta, niin hän tömisti iloisena tanssijaparveen, mielessään hauska muisto tuosta tapauksesta, missä hän itse oli ollut mukana; sekä laulu että paikka ja juhlatunnelma toivat sitäpaitsi hänen mieleensä sen päivän, jolloin hän itse oli viettänyt Helsingborgin linnassa häitä Agnes-kuningattaren kanssa.