"Haa, haa, haa! Ja hän meren pohjahan tytön vei!"

Viimein vetehinen ja kalastajatyttö häipyivät pois; he tanssivat ulos ovesta ja alas linnanpihalle, mukanaan joukko valepukuisia henkilöitä, jotka kuuluivat heidän naamiopilaansa ja esittivät kaikenlaisia meripetoja. Ei kukaan tiennyt minne he olivat kadonneet; alkoi toinen tanssi, eikä noista vähän hauskoista naamioilveilijöistä enää välitetty. Mutta sitten levisi rahvaan kesken se huhu, että Vetehinen oli ollutkin oikea vetehinen ja vienyt mukanaan erään neidon. Muutamat olivat olleet aivan näkevinään laivasillalta, kuinka välkkyvä vetehisolento ui pois kirkkaassa tähtivälkkeessä neitonen käsivarrellaan.

Oli kaunis, hiljainen kesäilta. Parvella ja ritarisalissa ei ollut ainoastaan tanssia ja naamiohuvia; suurta kansanjuhlaa vietettiin linnanpihalla, puistossa, Fruelundissa ja turnajaiskentällä soihtujen valossa, musiikilla ja virkistävillä tarjokkeilla. Kuningas esiintyi kaikkialla mihin iloisia ihmisiä oli kokoontunut, useimmiten kaunis morsiamensa rinnallaan ruhtinaallisten vierastensa ja hovimiesparven saattamana. Kaikkialla heidät otettiin vastaan riemuisin junalauluin. Linnanpuistossa heitä tervehtivät mestarit Rumelant ja Poppe Vahva, jotka juhlallisella paatoksella lausuivat konstikkaan ja hyvin tulkitun ylistysrunon, kiitellen siinä vuorottain kuningassulhoa ja hänen morsiantaan sekä kummankin kuninkaallisia sukulaisia, ja kaikkia läsnäolevia vallasväkiä ja suuruuksia. Kuningas kiitti heitä ystävällisesti lämpimästä laulusta, vaikka nuo liioitellut ylistelyt ja kuluneet sanontatavat eivät liioin miellyttäneetkään häntä. Mutta nyt hämmästytti uusi komea näytelmä: valaistujen holvikäytävien kautta kuletti morsiusparin ja koko lukuisan seurueen joukko siivekkäitä lapsia, jotka muka olivat henkiä tai enkeleitä, erääseen puistonkolkkaan, mistä oli erittäin kaunis näköala salmen yli. Sieltä pistihe äkkiä esiin sadottain laivoja, joiden mastoihin ripustetut lyhdyt muodostivat nimikirjaimia ja kruunuja. Sitä, mikä Skanörin markkinoilla oli herättänyt niin suurta hämmästystä ja mitä itse rahvas oli pitänyt noitatemppuina, sitä saatiin nyt nähdä täälläkin, vaikka paljon kauniimpana ja loistavampana. Taikauskoinen pelko oli kadonnut, kun kuultiin näiden temppujen viattomuus, ja niihin oli valmistuttu kuin kuninkaallisiin juhlanäytöksiin. Veneistä ja lautoilta nousi sikermä lentäviä, kirjovärisiä valoja; ilma sädehti monin tekoauringoin, tähdin ja tulirenkain, jotka kuvastuivat tyyneen veteen.

Siinä oli uusi, lumoava näky. joka ihastutti kaikkia. Kaikki jäykkyys ja hovitavat unohtuivat; kukin etsi paikkaa, mistä parhaiten saattoi katsella tuota kaunista taikaa.

Kuningas oli morsiamineen painunut erääseen tummaan puistonsopukkaan, mistäpäin nähden tuo ihana ilmanäytelmä oli mitä kaunein. Hän ei vielä monien vierasten ja juhlallisuuksien takia ollut saanut tilaisuutta puhua ainoatakaan kahdenkeskistä sanaa morsiamensa kanssa, ja enempään kuin vuoteen he eivät olleet nähneet toisiaan. Nyt he saivat olla hetken kahden tämän kauniin suvisen yötaivaan alla, missä tulitähdet näyttivät tanssivan heidän ympärillään ilmassa ja huumaava juhlahumu oli vaiti ja vain torvien syvät, juhlalliset äänet kaikuivat kaukaiselta kummulta salmen ylitse. Kuninkaasta tuntui kuin kokonainen maailma ajatuksia ja tunteita olisi pakahduttamaisillaan hänen rintansa. "Rakas Ingeborg, sieluni valittu!" — hän huudahti, syleillen armastaan. — "Nyt armias Jumala on kuullut syvimmän rukoukseni: hän on itse yhdistänyt meidät rikkomattomalla sakramentillaan; ei mikään maan eikä taivaan mahti voi meitä enää eroittaa. Minä olen maailman onnellisin ihminen. Jos olisin kaikkivaltias, tekisin tällä hetkellä joka sielun ympärilläni onnelliseksi."

"Eerik, rakkahin Eerik!" — vastasi Ingeborg, kietoen kätensä hänen kaulaansa. — "Tänään olen kanssasi katsonut rakkaan Jumalan taivaaseen. Sen sanan, minkä annoin sinulle kirkossa, minä uudistan kuolinhetkelläni, sillä enkelini herättää minut viimeisenä päivänä —."

"Älä ajattele kuolemaa nyt!" — keskeytti kuningas rakkaasti. — "Nyt vasta elämämme alkaa."

"Yhdessä hetkessä voi olla tuhat elämää!" — jatkoi morsian onnellisena. — "Jos nyt joku noista lentävistä tähdistä surmaisi minut sinun syliisi, niin minä kuitenkin ylistäisin sinua: olethan minun kuitenkin ikuisesti, vaikka kaikki maailman ihanuus katoaisi näkyvistäni."

Niin he puhelivat kahdenkeskisesti ja avasivat sielunsa sisimmän toisilleen, häiriytymättä ruhtinaallisten vierasten takia, joiden koko huomio oli kiintynyt harvinaiseen tulitusnäytökseen. Onnellinen morsiuspari vaipui syvästi liikutettuna toistensa syliin ja näytti unhoittavan itsensä ja koko maailman äänettömässä ja lämpimässä syleilyssään. Mutta äkkiä he heräsivät kovaan pamaukseen ja ilman vinkuvaan suhinaan; he avasivat silmänsä ja näkivät hämmästyen sieltä, missä äsken välkehtivät hiljaiset tähdet, suuren, loistavan tulikuulan, joka kiiti vinhuen ylöspäin ikäänkuin taivasta tavoittaen; se hohti kirkkaana ja komeana heidän päittensä päällä. Mutta heidän parhaillaan ihaillessa sitä, se paukahti ja hajosi tuhansiksi pikku tähdiksi, jotka katosivat ja sammuivat.

"Kaunista, ihanaa!" — huudahti kuningas — "Mitä keksiikään ihmisäly! Hän on sentään jonkunverran oikeassa tuo oppinut tulitaituri, joka antaa meillä tämän näytöksen; ne syvät näkemykset luonnon salaisuuksiin, jotka ovat lähtöisin suuresta Rogerista, ehkä sentään kerran ikäänkuin muuttavat maailman hahmon. Kaikki, mikä meistä nyt on suurta ja ihanaa on ehkä meidän jälkeläistemme jälkeläisistä vain unta ja lastenleikkiä. — Kuinka onkaan kaikki vaihtuvaa, rakas Ingeborg!" — lisäsi hän miltei kaihoisasti. — "Tämänkin illan ihmeellinen loisto katoaa ja sammuu pian, kuten tuo uljas ilmanäky."