"Mutta mikä on elämää ja totuutta ja henkeä, rakas Eerik", — vastasi Ingeborg katsoen häntä armaasti silmiin "mikä loistaa kauniisti ja ihanasti rakastaviin sieluihimme, — eikö totta, ystäväni, se ei sentään koskaan näytä meistä unelmilta ja lastenleikiltä. Niin ei sentään maailman hahmo mahtane koskaan muuttua, että jumalallinen ja ikuinen voisi sammua, kuten turha ilmanäky."
"Ei, toden totta, kaikkien pyhien nimessä ei, siihen ei mikään viisaus voi johtaa", — sanoi kuningas innokkaasti ja tähysti hetken miettivänä ja ikäänkuin uneksien tyyntä ja muuttumatonta tähtitaivasta. — "Sano minulle, rakas Ingeborg", — jatkoi hän taas lempeästi ja rakkaasti, hiljaisen iloisena katsellen kaunista morsiantaan ja painaen hänen kätensä huulilleen, — "etkö kaipaa liian paljon äitiäsi ja veljiäsi minun luonani?"
"Äitiä ja Eerik-veljeä enin", vastasi Ingeborg keveästi huoahtaen. — "Mutta olenhan sinun ja rakkaan, uskollisen Ingenin luona, Äiti ja veljeni käyvät usein luonamme ja me heidän luonaan — eikö niin? Ja sinähän autat minua ja äitiä lujittamaan rakkautta ja rauhaa veljieni välillä."
"Toden totta, parhaani mukaan!" — vastasi kuningas pudistaen kiihkeästi hänen kättään — "Rakkaus ja rauha veljesten välillä on kaunis aarre, rakas Ingeborg! Ei mikään kruunu korvaa sen arvoa" Hän vaikeni äkkiä niinkuin ei olisi tahtonut saattaa armastaan murheelliseksi sanomalla sitä, mikä tänäkin onnen hetkenä synkenti hänen iloaan. "Tänä hetkenä tahdoit tehdä kaikki ihmiset onnellisiksi, jos voit" — jatkoi Ingeborg — "Täytä siis tänä kauniina hetkenä ensimäinen pyyntö, mikä minulla on sydämelläni!"
"Lausu se, rakas Ingeborg — se täyttyy oitis!" — sanoi kuningas. — "Mitä voisit pyytää minulta, mikä minun täytyisi kieltää? Sano mitä toivot!"
"Vapautusta kaikille murheellisille vangeille valtakunnassasi, jotka tällä hetkellä katuvat rikostaan tai kärsivät syyttömästi. — —"
"Syyttömästi?" — toisti kuningas nopeaan. — "Tiedän, ettei täällä kärsi kukaan syyttömästi kahleiden pakkoa. Miten tapasit sellaisen ajatuksen?"
"Syystä tai syyttömästi!" — vastasi Ingeborg, tarttuen hänen käteensä. — "Vanhurskaan edessähän ei kukaan ole aivan syytön, ja kuitenkin hän antaa anteeksi meille kaikille rakkaan poikansa ja ikuisen armonsa tähden. Anna anteeksi vihollisillesi, rakas Eerik, anna heille anteeksi Jumalan suuren rakkauden tähden! Vapauta onnettomat vangit ikuisen vapauden nimessä! — Anna rauhattomille rauha Jumalan valtakunnan suuren rauhan takia!"
Kuningas oli karahtanut hehkuvan punaiseksi. Hänen silmänsä välähtelivät, hänen rintansa riehui. Hän päästi kiihkeänä morsiamensa käden ja painoi oman kätensä miltei suonenvedontapaisesti rintaansa vasten. "Minä vannoin Viborgin kirkossa valan isäni verisen pään kautta", — sanoi hän syvällä tukahdetulla äänellä. — "Se vala minun täytyy pitää — tai joutua ikuiseen kiroukseen! Isäni murhaajille en koskaan voi antaa anteeksi; en kellekään heistä voi antaa rauhaa niinkauan kuin silmäni jaksavat aueta — —"
"Et heidän sukulaisilleenkaan etkä heidän lapsilleen, joilla ei ole osallisuutta heidän pahoissa töissään?" — kysyi Ingeborg tuskaisena. — "Älä ole kova, älä ole armoton! Vapauta toki Stig-marskin onnettomat tyttäret Vordingborgin vankilasta minun rukoukseni tähden!"