"Mainitsit juuri nimen, joka kuohuttaa sieluani pohjaan saakka, kenen suusta sen sitten kuulenkin", — sanoi kuningas synkkänä ja tuijotti maahan. — "Tuon petturin sukulaiset ja jälkeläiset ovat minun verivihollisiani, niinkuin hän isäni. Mutta" — jatkoi hän päätään nostaen, — "oman itseni takia en tahdo vihata tai vainota ketään; ne, jotka vihaavat ja vaanivat minua, voin jättää rauhaan sinun rukouksesi takia; mutta, kaikkien pyhien nimessä, niille, jotka verisin käsin kajosivat isääni sinä synkkänä P. Cecilian yönä — niille antakoon Jumala anteeksi, jos mahdollista, — minä sitä en voi koskaan!"
Ingeborg oli melkein kauhistuneena hänen kiivaudestaan ja tuskin uskalsi katsoa häntä.
"Olenko säikäyttänyt sinua, rakas Ingeborg?" — jatkoi kuningas tyynemmin ja tarttui taas hänen käteensä. — "Anna minulle anteeksi! — Sielussani on eräs kieli, jonka sointi on hirveä; älä enää koskaan kajoa siihen! Huomisesta aikain marski Stigin tyttäret ovat vapaat sinun rukouksesi tähden! Mutta Tanskasta heidän täytyy lähteä. Tule, mennään muiden luo!"
"Kiitos, kiitos, rakas, kiihkeä Eerik!" — huudahti Ingeborg iloisena ja kietoi taas armaana ja luottavaisena käsivartensa hänen kaulaansa. — "He saavat siis lähteä vapaina valtakunnastani? Muuta he eivät pyydäkään. — Enempää ei ole kohtuus vaatia. Et ilahduta tällä vain minua hääpäivänäni: ilahdutat myös erästä uskollista sielua, jota sinä sydämestäsi rakastat."
"Ketä?"
"Drotsia — hiljaista, raskasmielistä drotsi Åkea —"
"Pyysikö hän sinun esirukoustasi?"
"Pyysi — vaikkei hän juuri pyytänyt minua sanomaan sitä sinulle —"
"Hm, Åke — olisiko hän — mutta ei, tuskin hän on rakastunut. Hän uneksii enemmän taivaan kuin maan enkeleistä. Ja totisesti — sellaisille enkeleille hän on liian hyvä! Tule, rakas Ingeborg, meitä varmaan jo kaivataan."
He palasivat seuraan, joka vielä nautti laivojen kauniista valaistuksesta ja yhä kauniimmista tulitempuista.