"Kuolema ja kirous!" huusi nyt herra Palle paljastaen miekkansa. "Jos kerran tahdotte laulaa taistelusta, niin saatte sen myös tuntea." Samassa hän oli kääntänyt hevosensa ja hyökännyt raivostuneena metsästäjien kimppuun, joille hän ei antanut aikaa puolustautumiseen ennenkuin hänen miekkansa oli tunkeutunut heidän takkiensa läpi, haavoittaen heitä lievästi. Mutta suuttuneina tästä äkkinäisestä hyökkäyksestä olivat metsästäjät vetäisseet esille pitkät metsästyspuukkonsa uhaten veristä kostoa. Heidän näin melutessaan huudahti neiti Ulrika hädissään ja vanhin sisar kalpeni. "Seis, miehet!" huusi Åke astuen Pallen ja kiukustuneiden metsästäjien väliin. "Ei kelpaa kaksi yhtä vastaan. Minä ratkaisen yksin tämän asian herra Pallen kanssa." Drotsi oli paljastanut miekkansa odottaen vastustajansa kääntyvän häneen päin; mutta nyt näytti siltä kuin herra Pallen hevonen olisi äkkiä pelästynyt ja pillastunut; se kiiti Esromiin vievää tietä katkeroituneen herransa kanssa, joka kiroillen heilutti miekkaansa päänsä yli. Tämän nähdessään metsästäjätkin unohtivat haavansa ja nauroivat ääneen. Myöskin Ulrika-neito nauroi, ja heti kun metsästäjien haavat olivat sidotut, jatkettiin matkaa, mutta toiseen suuntaan kuin minne oli aijottu. "Taisinpa kuulla väärin", sanoi drotsi Åke metsästäjille, "tuskin käski kuningas meidän viedä nämä naiset Kallundborgiin, vaan pikemmin Vordingborgiin. Siellä hän itse hallitsee eikä junkkari Kristoffer. Jos hän olisi toisin tarkoittanut, tapahtukoon tämä minun edesvastuullani." Kun hän nyt kääntyi sivutielle, ratsasti pitkä talonpoikaispukuinen metsästäjä pienellä talonpoikaishevosella ilman satulaa tienvieressä olevasta pensaikosta ja katosi äkkiä metsään. "Kagge!" Huudahti Ulrika iloisesti ja tarttui sisartaan käsivarteen. Vanhempi antoi hänelle varoittavan viittauksen, jolloin hän vaikeni, mutta katseli usein levottomana ympärilleen.
Drotsi Åke oli säpsähtäen kuullut tuon huudahduksen. Nimi Kagge oli hänelle liiankin tuttu marski Stigin päivistä saakka sekä kuninkaanmurhan ankarien tutkimusten jälkeen. Eräs tämänniminen aatelinen aseenkantaja oli ollut Eerik Silmänräpyttäjän murhaajien joukossa Finnerupin ladossa; hän oli muiden lainsuojattomien seurassa paennut Norjaan ja hänen oli kuolemanrangaistuksen uhalla kielletty astumasta tanskalaiselle alueelle. Jos hän siitä huolimatta kuului vangittujen neitojen seurueeseen, voi tämä heidän yhteytensä yhden vaarallisimman maankavaltajan kanssa mitä suurimmassa määrin vaikeuttaa heidän asiaansa. Tämä sattuma varoitti drotsia olemaan tarkemman heidän vartioimisessaan. Alakuloisena ja ääneti jatkoi hän matkaa.
NELJÄS LUKU
Sillaikaa ratsasti junkkari Kristoffer seurueineen Sjöborgiin. Muukalaisen prelaatin [prelaatti = korkea-arvoinen pappi] mukavuudeksi ratsastettiin hiljalleen. Se salaperäinen merkitseväisyys, millä kardinaali Isarnus paavillisena lähettiläänä oli osannut ympäröidä itsensä, ja se varovaisuus, millä hän vältti kaikki tungettelevat kysymykset, oli saattanut prinssin tuskalliseen jännitykseen, jota hän turhaan koetti peittää. Isarnus oli suuressa arvossa pidetty pappi, ja hän eli sillä komeudella, joka vastasi hänen korkeaa arvoaan kirkollisena ruhtinaana. Hänen ylellisesti puetut palvelijansa seurasivat kunnioittavan matkan päässä hänen jälestään samoinkuin hänen famuluksensa [famulus: apulainen] ja kirjurinsa; lähinnä häntä ratsasti Esromin apotti sekä kaksi muukalaista veljeskuntalaista. Näiden kahden maalaisensa ja apotin kanssa hän puhui vuoroon italian ja latinan kieltä. Puhuessaan prinssin tai markkreivin kanssa hän puhui lyhyesti melkein käsittämätöntä saksaa: ja hän näytti käyttävän hyväkseen tätä yhteisen keskustelukielen puutetta ryhtymättä ollenkaan keskusteluihin joihin hänen mielestään oli viisainta olla yhtymättä. Tärkeimpien asioiden käsittelyssä hän käytti famulustaan tulkkinaan. Kaikkialla missä tämä mahtava prelaatti esiintyi maassa, oli hän pelonalaisen kunnioituksen esineenä. Hänen punaisen kardinaalihattunsa outo näkeminen vaikutti kansaan kuin pyrstötähden ilmestyminen, ja sitä pidettiin yhtä paha-enteisenä kuin tuota pelottavaa taivaan tulimerkkiä. Jopa jotkut yksinkertaiset talonpojat luulivat häntä itse paaviksi, joka nyt oli tullut Tanskaan panemaan kuninkaan pois hallituksesta sekä julistamaan koko kansan pannaan; pelästyneet talonpojat ja varsinkin vanhat vaimot polvistuivatkin senvuoksi enemmän pelosta kuin hartaudesta hänet nähdessään. Hänen pitkänomaisilla, keltaisilla ja liikkumattomilla kasvoillaan ja uhkaavalla, kylmällä katseellaan oli, yhteydessä tuon ennakolta saadun käsityksen kanssa hänen melkein yliluonnollisesta, salaperäisestä voimastaan, melkein kivettävän Medusa-pään vaikutus. "Rakas, herra paavi, elkää saattako meitä onnettomuuteen!" valittivat usein hänen tiellään polvistuvat sairaat ja vaivaiset. Hän ei ymmärtänyt heitä, eikä hänen ohuvilta, yhteenpuristuneilta huuliltaan kuulunut sanaakaan; hän kohotti vain kylmän näköisenä käsivartensa, ja kolmella sormellaan, joissa komeat sormukset kimaltelivat, viittasi hän heidän paljastettujen päidensä yli siunauksen äänettömän merkin, jonka nämä pelkäsivät pian muuttuvan kiroukseksi. Sillä papiston oma pelko, sekä heidän innokkaat kehoituksensa kääntymykseen, olivat pian tehneet tunnetuiksi ne uhkaukset, jotka hän oli lausunut kuninkaalle viimeksi valtakunnasta poistuessaan.
Tämän hengellisen kansanpelottimen kanssa lähestyi junkkari Kristoffer nyt Sjöborgia. Koetettuaan turhaan voittaa salaperäisen arkkipiispan luottamuksen, oli junkkari vetäytynyt syrjään ja jättänyt paikkansa kardinaalin vieressä Esromin apotille ja molemmille vieraille hengellisille herroille, jotka keskustelivat hänen kanssaan latinaksi filosoofisista ja teoloogisista asioista. Reipas, iloinen markkreivi, ratsasti ritari Helmer Sinisen rinnalla puhellen innokkaasti taisteluretkistä ja turnajaisista. Junkkari antoi myöskin heidän ratsastaa ohitseen, jääden yksin jälkeen ruotsalaisen valtaneuvoksen, drotsi Brunken, kanssa, jolle hänellä näkyi olevan tärkeä sana sanottava ennenkuin he saapuivat Sjöborgiin.
"Nyt te arvattavasti siirrätte kotimatkanne, herra drotsi!" — sanoi prinssi tuttavallisesti. "Tämän salaperäisen vieraan käynti voi olla yhtä suuresta merkityksestä teidän kuninkaallenne ja Ruotsin valtaneuvostolle kuin meille."
"Ehkäpä se täällä saa aikaan suurempia muutoksia kuin herrat toivovatkaan" — vastasi drotsi Brunke epämääräisesti. "Mitä te muuten arvelette, jalosukuinen herra junkkari?"
"Tuo punareunainen pilvi on varmasti täynnä pyhiä salamansäteitä", jatkoi prinssi viitaten kardinaaliin, jonka punainen hattu vilkkui puiden lomitse kuutamossa. "Jos minun uhkarohkea veljeni nyt ei myönny, on onnettomuus ovella. Sellaiset seuraukset ovat kaikilla puolinaisilla toimintaohjeilla. Mahtava valtiovanki on ajoissa haudattava tai päästettävä vapaaksi. Eikö se ole teidänkin mielipiteenne, herra drotsi?"
"Usein se voi olla viisainta, arvoisa herra!" vastasi Brunke. "Kuollut ei voi syyttää, ja ylevästi vapautettu ei sitä tahdo."
"Te tiedätte mitä pakolaista tarkoitan", jatkoi prinssi. "Nyt hänet ehkä vapautetaan, ja hän on silloin vaarallisempi kuin koskaan ennen — tai rajuilma Roomasta puhkeaa, josta hän on niin suurella äänellä kerskannut. Hän oli jo melkein haudattu; siitä minä olin pitänyt huolen, vaikka vähän siitä sain kiitosta osakseni; turhasta säälistä hänet taas nostettiin haudasta; säälien sairasta pappia he tyhmyydessään vapauttivat piispan kätyrin, niin että hän pääsi pakenemaan ja yllyttämään taivaan ja maan meidän onnettomuudeksemme. Minä kehoitin ajoissa sovintoon: mutta silloin kun ankaruus olisi ollut tarpeen oltiin heikkoja, ja nyt, kun sovinnollisuus olisi viisainta, ollaan ankaria ja jyrkkiä. Minun neuvojani ei milloinkaan otettu kuuleviin korviin; minä sain vain vihan ja kiittämättömyyden palkakseni. Luulenpa nyt kuitenkin ihmisten silmien aukeavan, samoin myöskin teidän nuoren kuninkaanne, jos hän tahtoo seurata viisainta neuvonantajaansa."