Huolimatta siitä, ettei kuningas itse eikä hänen uskolliset miehensä pitäneet katkeroituneen arkkipiispan pannaanjulistusta pätevänä, ennenkuin paavi sen oli muodollisesti vahvistanut, oli tämä hämmästyttävä teko kuitenkin tapahtunut ja niin julkisesti, ettei se voinut jäädä kansalle tuntemattomaksi. Pian kierteli huhu ympäri maan pelästyttäen väestön. Uhkaukset niille, jotka eivät kymmenen päivän kuluessa kieltäytyneet kuningasta auttamasta ja hänen kanssaan seurustelemasta, huolestutti useita heikkosieluisia; ja näinä päivinä pakeni moni kuninkaan palvelija ja sotamies Sjöborgista. Ne jutut, joita kerrottiin hengellisen vangin noitumistaidosta, lisäsivät vielä enemmän hänen vartijoidensa pelkoa. Kuullessaan öiseen aikaan vähänkin omituisemman äänen vankilasta, hiipivät vartijat paikoiltaan, ja töin tuskin rohkeimmat sotilaatkaan uskalsivat viipyä oven ulkopuolella, missä he usein väräjävin äänin lauloivat urheita sotalauluja rohkaistakseen itseään. Vankia vartioitiin yhä tarkemmin, sillä hyvin huolestuttava huhu oli tehnyt tämän valppauden vieläkin tarpeellisemmaksi. Muutamat Gilleleijestä olevat kalastajat, jotka olivat tuoneet kaloja Sjöborgiin, olivat kertoneet keittiössä nähneensä erään oudon laivan purjehtivan edestakaisin rannikolla. Miehistönä näytti olevan kalastajia, jotka päivin askartelivat pitkääsiimaa ja koukkuja laskien; mutta öisin he hiipivät maihin, ja usein nähtiin valepukuisen ritarin ja epäilyttävän näköisten miesten hiipivän linnan lähistöllä. Nämä huhut eivät olleet joutuneet kuninkaan eikä marskin korviin, mutta kuitenkin annettiin käsky, että vankilan vartijoita oli lisättävä kaksinkertaisesti, ja linnanvoudin tuli hengellään vastata vangin varmasta vartioimisesta. Kansa uskoi, että kuningas aikoi nyt tuomita hänet kuolemaan ja antaisi teloittaa hänet.
Pelästyneen ja suuttuneen näköisenä sekä väsyneenä kokonaisen yön valvomisesta, astui linnanvouti eräänä aamuna alas vankilatornista, avaimet kädessään. "Kaikki ihmiset ovat kun riivattuja", mutisi hän. "Minä saan tässä valvoa kuoliaaksi tuon kirotun saatanan tähden."
"Niin, enkös sitä jo sanonut, isäntä? Hän saattaa lopulta meidät kaikki hulluiksi", kuuli hän iloisen, tutun äänen sanovan, ja Martti Madsven seisoi hänen edessään hämärän porraskäytävän alipäässä.
"Martti, senkin hullu maankuleksija, sinäkö siellä olet?" huudahti linnanvouti. "Missä ihmeessä sinä olet ollut? Sanottiin sinun tulleen hulluksi, ja nyt ne ovat täällä kohta hulluja jok'ikinen, toinen toisensa jälestä livistää tiehensä. — Puhu, mies! Missä pahuksen pesässä olet sinä piileskellyt?"
"Voi, rakas isäntä!" huokaili Martti. "Kiittäkää te pyhää Hubertia siitä, että olette niin hurskas ja siivo! Elkää tuomitko minun laistani vaivaista maailmanlasta, joka on saanut kärsiä kovia vaivoja syntiensä tähden! Olettehan te huomannut, että minä aina laulan ja tanssin, enkä ole näihin asti pientä humalaakaan kammonnut. Mutta pyhän Veitin päivänä täytyy olla varuillaan. — Jumalattomuuteni rangaistukseksi riivasi minut humalapäisenä tuo onneton pyhän Veitintanssi, ja minä jo luulin olevani pakoitettu tanssimaan koko vuoden, joka ennen on niin monelle syntisraukalle sattunut. Mutta olisittekohan te tai joku muu hurskas ihminen rukoillut minun puolestani: sillä minä pääsin siitä parissa viikossa. Mutta koko tänä aikana minä en ole tiennyt mistään mitään, minä olen vain tanssinut ympäri maata, niin että tuskin enää koossa pysyn."
"Vai niin!" vastasi linnanvouti ja loi häneen epäluuloisen katseen. "Sitäkö tautia olet sairastellut? Se on hyvin harvinainen tauti, ja monet väittävät sen olevankin vain puhetta ja taikauskoa."
"Rakkahin isäntä! Ettekö te muista miten Klaus Pelimannin kävi viime vuonna? Hän ei lakannut tanssimasta ennenkuin kaatui kuolleena Sjöborgin kadulle."
"Niin, se oli kyllä totta. Hän tuli todellakin hulluksi pyhän Veitin päivänä. Mutta ethän sinä Veitin päivänä tehnyt koiranjuoniasi ja juossut pois tornista vartijoiden luota. Puhu suoraan, Martti! Etkö sinä ole antanut piispan viekotella itseäsi juoksemaan hänen asioillaan? Näenpä kyllä, että olet aikalailla juoksennellut ympäri, ja jos nyt haluat tulla hirtetyksi palveluksistasi, niin tuletpa juuri aikanaan tänne. Sekä kuningas että marski ovat täällä, ja minkä toinen tuomitsee, sen panee toinen heti täytäntöön."
"Rakas, hyvä isäntä! Mitä ajattelettekaan minusta?" vastasi Martti ja oli olevinaan hyvin kauhistuneen näköinen. "Jos minä olisin juoksennellut tuollaisen maankavaltajan asioilla, niin olisinhan pähkähullu kun nyt tulisin tänne hirtettäväksi. Ei, senhän te toki ymmärrätte, isäntä, etten minä ole niin kirotun tyhmä. Totta puhuen, minä olin sinä ihana aikatavalla päissäni; en nyt varmasti muista oliko silloin pyhän Veitin päivä; mutta siitä saakka en ole ollut selväpäinen. "— Minä olen, kuten jo sanoin, kierrellyt maita kuin hullu. Nyt vasta olen vähän selvinnyt ja löysin taas tien Sjöborgiin. Täällähän kuningas ja piispa kuuluvat aivan hurjasti riidelleen. Sanokaa vain, jos voin olla teille joksikin avuksi! "— Minä tahtoisin nyt suurimmalla halulla taittaa piispalta niskaluun, jos vain sillä voisin pelastaa kuninkaan ja maan. Jos te epäilette minun rehellisyyttäni, niin pyytäisin vain hakea tavarani ja sanon sitten nöyrimmästi teille hyvästi!"
"Ei, jää sinä tänne, niinä luotan sinun rehellisiin kasvoihisi, Martti!" sanoi linnanvouti nopeasti ja loi häneen terävän katseen. Samassa näytti rohkea ajatus välähtäneen hänen hätääntyneen pyövelinsielunsa läpi. "Sinä et ole milloinkaan ollut minulle tarpeellisempi kuin juuri nyt. Minun uusi keittäjäni on myöskin karannut; minulla on enää jälellä vain yksi vartija. Minun täytyy itse ehtiä kaikkialle."