"Eihän sellaista voi vaatia keltään kristityltä ihmiseltä, isäntä. Tuskinpa paholainenkaan ottaisi sitä niskoilleen."
"Päihtynyt ja hullu, sinä varmasti olet", mutisi linnanvouti ja katseli häntä yhä tarkasti. "Hm! Enpä ole tätä ennen kuullut päihtymyksen niin kauan kestävän. Pyhän Veitintanssi? Se on sairautta niinkuin muukin hulluus; mutta sairautensa on kullakin ihmisellä — ja mitä siinä tilassa tekee, siitä ei kykene vastaamaan. Hm! Koska nyt taas olet selvinnyt, Martti, niin minä otan sinut palvelukseeni. Päivin sinua tarvitaan keittiössä — ja öisin — no niin, siitä voimme puhua myöhemmin. Vanha vartijamme Matti ei enää kelpaa mihinkään! Hän on nyt saanut sisarenpoikansa avukseen, mutta minä en luota myöskään heihin; ja nuo pöllöt sotamiehet pelkäävät tulevansa hulluiksi tai noidutuiksi."
"Jos voin auttaa teitä yövalvomisessa, niin teen sen mielelläni", sanoi Martti. "Minä niin kernaasti teen hiukan kiusaa piispalle. Mutta enpä vain kehoittaisi teitä panemaan minua hänen huonevartijakseen. Sillä jos pyhän Veitintanssi saisi minut taas valtoihinsa, niin minä voisin tanssia hänet kuoliaaksi. Se on jonkinlaista vetotautia, niinkuin tiedätte, ja jos minä silloin saan jonkun käsiini, niin niinä voin kuristaa hänet hengiltä."
"Hyvä on, Martti, en minä sitä pelkää. Olethan sinä nyt aivan terve ja järjissäsi", murisi linnanvouti ilkeästi hymyillen. "Minun täytyy saada jokin ihminen avukseni, muuten tulen itse hulluksi. Toinen onnettomuus seuraa toista. Kuningas on kiivas, eikä hän välitä paljon junkkari Kristofferistakaan. Ja paljonko tässä tarvitaan ennenkuin joutuu onnettomuuteen kun on paholaista vartioitava ja siitä ankaroille herroille tili tehtävä. Nyt ne lisäksi alkavat juoruilla tuosta kirotusta laivasta Gilleleijessä, joka siellä purjehtii edestakaisin tahtoen auttaa piispaa pakenemaan."
Martti kalpeni. "Herra varjelkoon! Kuka sellaista puhuu?" huudahti hän hätäisesti. "Totisesti, te olette oikeassa, isäntä, paras on olla varuillaan. Mutta hullua koiraa on yhtä vaarallista päästää irti kuin sitoa."
"Minä saan maksaa hengelläni, jos hän pakenee, Martti, sen on kuningas minulle kaikkeinarmollisimmasti ilmoittanut. — Kuninkaan väen pitäisi vartioida häntä, mutta minä en luota heihin. Minä kulen täällä aina henkihieverissä. Nyt minä tahdon luottaa sinuun, tule mukaani!" Näin sanoen hätääntynyt linnanvouti tarttui häntä käsipuoleen ja veti hänet mukanaan pihan yli keittiöön. Oli kaunis, kirkas talviaamu. Edellisenä yönä oli ollut siksi kova pakkanen, että osa Sjöborgin järveä oli jotensakin vahvaksi jäätynyt. Kun linnanvouti ja kokki astuivat pihan yli, näkivät he kuninkaan metsästäjien ja hevosten odottavan linnanportaiden edessä, minne myöskin kuninkaalliset vaunut ajettiin. "Minne nyt on matka?" kysyi linnanvouti.
"Me lähdemme ajometsästykselle kuninkaan kanssa Tikjöbiin", vastasi eräs metsästäjistä. "Suuri Rooman herra aikoo Esromiin; hän ajaa hiljaa, tai on hänet sinne käsin kannettava."
"Milloinka te palaatte?" kysyi linnanvouti. "Sitä minä en tiedä", vastasi metsästäjä. "Huomenna ainakin me menemme kuninkaan kanssa Esromiin. Sanovat siellä silloin olevan tärkeän neuvottelun."
"Silloin on tuon tornissaistujan elämä tai kuolema kysymyksessä", mutisi linnanvouti viitaten vankilatorniin. Martti-kokki tuli tarkkaavaiseksi ja pysähtyi; mutta kun samassa linnanrappusille johtava ovi avattiin, ja kuningas, prinssi Kristoffer, sekä myöskin marski, molemmat ruotsalaiset herrat ja joukko ritareita, nousivat ratsujensa selkään, kiirehti Martti keittiön ovelle, minne hän jäi puoleksi piiloutuneena seisomaan. Kuningas ja hänen seurueensa odottivat hiljaa, ja palvelijat kumartivat syvästi kun myöskin kardinaali Isarnus famuluksensa ja hengellisen seurueensa saattamana astui alas linnan portaita, asettuen kuninkaallisiin vaunuihin. Metsästystorvien iloisesti soidessa ratsasti seurue ulos linnanportista, kuningas ja kreivi Henrik etumaisina. Martti-kokki jäi seisomaan keittiön ovelle. Hän oli katsellut ihaillen ja pelokkaasti nuorta ritarillista kuningasta, ja hän näytti sydämessään kamppailevan salaista taistelua, katseensa siirtyessä kauniista pois ratsastavasta kuningasnuorukaisesta synkkään vankilatorniin, mistä hän luuli kuulevansa etäisen, tukahutetun huokauksen. Hän ei kuullut, vaikka linnanvouti jo pari kertaa oli kutsunut häntä. Nyt hän karkeasti kiroillen huusi häntä uudelleen. Kokki pyyhkäsi nopeasti kädellään kasvojaan, ja alotti sitten kimakalla äänellään yhden iloisimmista kansanlauluistaan, astuessaan nauraen ja leikkiä laskien väen luo keittiöön. Jälellä olevan osan päivästä oli Sjöborgin linnassa hiljaista kuin luostarissa. Illemmalla näytti linnanvouti olevan harvinaisen hyvällä tuulella ja hän kestitsi kotiutunutta Martti-ystäväänsä pikarillisella hyvää viiniä, jonka oli hakenut kuninkaan matka varastosta. Ennenkuin hän istui juomapöytään, oli hän itse käynyt tarkastamassa, että vaarallinen valtiovanki oli hyvässä tallessa, katsoen myöskin että vanha tornivartija ja hänen toverinsa sekä vartijat vankilanoven ulkopuolella olivat paikoillaan. Kun hän oli vahvistanut itseään muutamalla pikarillisella viiniä, alkoi hän huojentaa huoliaan kokille: "Minä olen onneton mies", huokaili hän, "minä en ole saanut unta silmiini kolmeen yöhön. Joka kerta sulettuani silmäni tuntuu minusta kuin piispa olisi paennut ja minä heiluisin hirsipuussa. Eipä taida olla kuninkaallakaan parempaa oloa", jatkoi hän, "jos hän nyt tuomitsee hänet, paavia ja papistoa kuulematta, niin joutuuhan itse ja koko maa onnettomuuteen; ja yhtä hullua en, jos hän pääsee täältä elävänä. — Uneksinpa eräänä yönä piispan hirttäytyneen kaularautaansa; oi, Jumal' auttakoon, se olisi ollut hyvä!"
"Olipa se hurskas toivomus, isäntä!" vastasi Martti. "Taitaisittepa kernaasti olla hiukan avuksikin jos vain saisitte unenne toteutumaan? Tietysti, rakas isäntä, kaikessa hurskaudessa ja rauhassa, enkä minä ainakaan moittisi teitä siitä: olisihan se teidän asemassanne hätäpuolustus, sekä suuri hyvänteko maalle ja valtakunnalle — eikö totta?"