"Peruutatteko siis varmasti hänen pannansa heti kun itse olette vapaa ja turvassa?" kysyi Martti, jääden seisomaan nuoraportaille.
"Varmasti, aivan varmasti! Ole nyt vain vaiti ja auta minut täältä!"
"Sitten minä uskon teitä — aluksi!" kuiskasi Martti ja kiipesi alas nuoraportaita. Alin porras oli kuitenkin viiden kyynärän korkeudella maasta; mutta nokkela kokki tarttui siihen kiinni käsillään ja hypähti alas ilman suurempaa vaivaa. Myöskin arkkipiispa oli pujottautunut ulos ikkunasta, ja piteli suurella vaivalla kiinni yhdestä porrasaskeleesta hapuillessaan jalallaan toista. Kun hän nosti jalkansa viimeiseltä askeleelta, huomasi hän kauhukseen nuoraportaiden olevan liian lyhyvien, ja että hän todennäköisesti ruhjoutuisi kuoliaaksi, jos omin neuvon koettaisi päästä maahan. "Auta minua, auta minua, Martti!" rukoili hän hiljaa. "Armiaan Jumalan nimessä, auta minua!"
"Kyllä, jos kiroatte itsenne alimpaan helvettiin siitä, että pidätte sananne, arvoisa herra!" vastasi Martti ja piteli käsiään koholla ottaakseen hänet vastaan, jos hän putoaisi.
"Varmasti, kaikkien pyhimysten ja paholaisten nimessä!" änkytti hätääntynyt vanki. "Ota vain minut kiinni, minä pudottaudun."
"Heittäkää itsenne irti, pyhän Neitsyen nimessä!" kuiskasi Martti. "Jos olette sanassanne pysyvä jumalan-mies, niin te ette loukkaa jalkaanne kiviin."
Arkkipiispa irroitti nyt jalkansa viimeiseltä askeleelta ja pudottautui, mutta vaikka kokin voimakkaat käsivarret vastaanottivat hänet, ei hän kuitenkaan voinut pidättää tukahutettua tuskan ja kivun huudahdusta kun hänen paisuneet jalkansa sattuivat kovaan kivitykseen. Ja kun kokki oli päästänyt hänet irti, vaipui hän maahan voimatta hengittää tai puhua.
"Ettehän vain vannonut väärin sydämessänne, armollisin herrani!" kuiskasi Martti hädissään. "Ei tässä nyt ole aikaa pyörtymiseen. Jos me viivymme täällä vielä silmänräpäyksenkin kauemmin, voi vartija tulla ja viedä teidät takaisin sinne mistä tulittekin." Näin sanoen hän vetäsi nuoraportaat alas ja piiloitti ne huolellisesti takkinsa sisään. Arkkipiispa makasi vielä tiedotonna. Sen enempää arvelematta tarttui Martti molemmin käsivarsin häntä vyötäröisistä ja kantoi hänet näin linnan takapihan poikki sille korkealle linnanmuurille, jonka syvä vallihauta eroitti tornista. Sisäpuolelta voi töin tuskin päästä muurille, ja suurilla ponnistuksella kantoi kokki puoleksi pyörtyneen papin muurille. Täällä hän kiinnitti nuoraportaat uudelleen sillaikaa kun piispa tointui ja sai voimia edelleen paetakseen. Martti ei pelotellut enää tärkeää pakolaista uusien ehtojen esittämisellä, vaan auttoi hänet tämänkin muurin yli ja veti nuoraportaat alas luokseen. He pääsivät helposti jäätyneen haudan yli; mutta se osa järveä, jonka yli heidän vielä oli kulettava, oli kirkas kuin peili, ja arkkipiispa lankesi usein, satuttaen itseään. Martin avulla hän viimeinkin pääsi yli jään; mutta sitten hän heittäytyi epätoivoisena jäätyneelle maalle. "Minä en voi enää astua askeltakaan", huudahti hän. "Minä en jaksa rantaan asti, jos et sinä hanki minulle hevosta."
"Annatteko te minulle synninpäästön, jos minä varastan tallista teille hevosen?"
"Se on pyhä laina, joka on sinulle vain siunaukseksi", sanoi Grand.