"Hyvä on, jos haluatte päästä täältä ehein nahoin, niin elkää nyt unohtako latinaanne, vaan loihtikaa koirat, etteivät ne haukkuisi ja tallimiehet, etteivät ne heräisi!"
"Rukoilen Kaikkivaltiasta meitä auttamaan — kiirehdi!"
Martti hiipi nyt läheiselle tallirakennukselle. Hän astui lantaläjän yli tallinovelle, mihin ristinkuva oli kalkilla piirretty, jota pidettiin liittävänä lukkona. Muuten niin valppaita kahlekoiria ei kuulunut. Tallinovessa oleva risti näytti loistavan kuunvalossa. "No niin, pelastanhan kuitenkin uskollisen jumalan-miehen", mutisi hän ja avasi tallin oven. Tallirenkien huoneeseen johtava ovi, jonka ohi hänen piti kulkea, oli raollaan. Hän tirkisti sinne sisään, ja näki kolmen miehen nukkuvan siellä sikeää unta. Pilttuussa aivan vieressä seisoi kaksi pientä hevosta. Hän irroitti niiden riimut ja talutti ne ulos. Tallin kivilattialla ja takaoven ulkopuolella oli paljon lantaa, niin että hänen onnistui ilman vähintäkään melua viedä hevoset ulos. Hän talutti ne hitaasti järven rannalle, vilkaisten usein taakseen; mutta ei kukaan ajanut häntä jälestä, koirat eivät haukkuneet, ja kaikki tuntui hänestä melkein ihmeeltä. Hän tapasi arkkipiispan rukoilevassa asennossa, samalla paikalla minne oli hänet jättänyt. Harvinaisen totisena ja kunnioituksella, mihin näytti kuitenkin sekaantuvan jonkinlainen pelontunne, auttoi Martti sanaakaan sanomatta ylhäisen, vaarallisen prelaatin hevosen selkään; hän istuutui itse toisen selkään, ja he ratsastivat äänettöminä täyttä nelistä alas rantaan. Siellä odotti heitä kookas, totinen ritari, ja kaksi lålantilaista karkuria kalastajavenheen luona, jonka he olivat varastaneet kalastuspaikalta. Ritari ja nuo hurjannäköiset miehet notkistivat kunnioittaen polvea arkkipiispalle, joka ojentaen sormensa antoi heille siunauksensa. Hän laskeutui Martin avulla hevosensa selästä ja astui venheeseen. Kokki antoi vieraitten hevosten juosta minne halusivat ja istuutui sitten soutulaudalle. Voimakkaasti soudettua saavuttiin pian mustalippuisen laivan viereen, joka odotti vähän etempänä rannasta. Noustiin laivaan ja jätettiin vene tuulen vietäväksi. Ennen päivänkoittoa kiiti laiva hyvässä purjetuulessa itää kohti, vieden esteettä pois sen miehen, joka vielä kahleissaankin oli julistanut pannaan Tanskan kuninkaan.
KUUDES LUKU.
Sjöborgin linna, jossa kuningas itse oli asunut vuoden 1295:n viime kuukaudet, ja joka oli ollut niin tärkeiden tapahtumien näyttämönä, oli seuraavana uudenvuoden aamuna autio ja tyhjä. Portti oli lukittu, ja lauttasilta jäätyneen järven rannalta poistettu. Portin yläpuolella olevalla muurilla eivät enää vartijoivat vahdit astelleet; sisäpuolella ei ollut elämää eikä liikettä. Eteläisen maavallituksen ulkopuolelle, niinkutsutun kuninkaanpuiston päähän, missä tiet Esromista ja Gilleleijestä yhtyivät, oli hirsipuu pystytetty. Hirsipuussa riippui kuollut ihmisruumis, jonka yllä oli lyhyt lammasnahkaturkki ja jalassa suuret, karvaiset saappaat. Pari korppia tappeli syntisen pään kohdalla, ja jäykäksi jäätyneen ruumiin ympärillä liiteli kirkuvia harakoita.
Vanha kalastaja Jeppe Gilleleijestä, joka aina paastopäivinä vei kaloja Esromiin ja Sjöborgin keittiöön, astui aikaisin aamulla, sankassa pakkassumussa, selässään leveä kalakorinsa, linnanportin vastapäätä olevalle lauttauspaikalle ja seisoi melkein hirsipuun alla ennenkuin sen huomasi. Hänen renkinsä, nuori kalastajapoika, seurasi häntä samanlaista koria kantaen.
"Se oli siis kuitenkin totta!" sanoi vanhus. "Täällä on talo tyhjänä. Uskottomat palvelijat ovat livistäneet tiehensä. Minne lie lintu lentänytkin, häkki ainakin on tyhjänä. Meidän nuori kuninkaamme kuuluu olleen todenperään vihainen, eikä hän jätä puolieräisiksi töitään. Nyt saamme lähteä Örekrogiin turskinemme. Mutta onko paholainen riivannut nuo linnut tänään?"
"Katsokaa, katsokaa, isäntä!" huusi renki. "Tuolla hän riippuu."
"Rist' varjele!" huudahti Jeppe ja pysähtyi. "Siinäpä riippuu totisesti mies vanhassa turkissaan ja jaloissaan samat saappaat, jotka minä toin hänelle viimeisiltä Skanörin markkinoilta ja joista hän peijasi minulta rahdin ja kuusitoista äyrityistä. Niin, niin, pohjat ovat vielä ehjät; enpä juuri toivottanut hänen niitä terveydellä kuluttavan. Hyi, miten ilettävät hänen kasvonsa ovat. Eipä tuo ole kovinkaan rohkaiseva näky näin aamutuimaan. Otetaanpas ryyppy, Ola!" Hän otti esille koristaan pienen puuleilin, ja juotuaan siitä ensin itse, hän ojensi sen rengilleen. Sitten molemmat katselivat pelokkaina hirtettyä.
"Herra Jumala, kyllä pian loppuu tämä vaivaisen syntisen elämä!" alkoi vanhus taas puhua tehden ristinmerkin, ja rykäistyään väkevän juoman vaikutuksesta hän jatkoi: "No niin, minä sanon niinkuin ennenkin: Kukin palkkansa ansaitsee, — paha pahalla palkitaan. Kuolleista täytyy muuten puhua vain hyvää, ja sen minä sanon, Jesper Mogensen oli muutamissa suhteissa hurskas mies: Hän ei laiminlyönyt aamukirkkoa eikä iltamessua; hän kävi joka toinen päivä ehtoollisella, jota ei ainakaan kukaan meistä tee. Mutta ei korppi pesemällä valkeammaksi muutu, enkä minä antaisi mädännyttä sillinpäätä hänen hurskaudestaan. Muistatko mitä minä sanoin viime vuonna kalastaja Sörenille? Odotappas vain, sanoin minä, kyllä se vene vielä ajaa karille hirsipuun alle. Rukoilkaamme kuitenkin hänen sielunsa puolesta, Ola, vaikka hän onkin tinkinyt meiltä monta kiiltävää äyrityistä ja pettänyt kuninkaalta useampia vakallisia hopeaäyriä, kuin nyt korpit ovat jättäneet hiuksia hänen syntiseen päähänsä. Liekö hänellä nyt parempi olla siellä missä on, kuin hänen vangeillaan oli ennen Sjöborgissa! Ei hän olisi parempaa oloa ansainnut, sillä itse hän aina oli armoton herra, eikä säälimätön herrasväki pääse Herran armosta osalliseksi."